Lähtötilanne

Hoh, taas mä lupailin kirjoitella, mutta eipä siitä mitään tullut. On menny hyvin ja huonosti, enimmäkseen huonosti.
Kävin viime viikolla lääkärillä, jolta sain mielialalääkkeet, nyt niitä sitten popsittu ja olo on aika hyvä viime päiviin verrattuna, kun kaikki oli tuskaa ja päin sitä. Kyllä se tästä taas! :)
Sain uuden työpaikan! Aivan loistavan sellaisen, fyysinen työ ja saa olla ihmisten ja eläinten kanssa. Varmasti tuun oppiin paljon tässä työssä!
Otin tänään vähän kuvia tästä lähtötilanteesta, laittelin niitä tänne. Kamalat läthökohdat, hyi kauhea!! Ajatella, joskus mäkin olin hoikka ja nyt mulla on tämä mieletön raskausmaha ja selluliittiperse, siis mua niin ällöttää... Ajatellaan silti positiivisesti, tämä on nyt nykytilanne, ens viikolla on jo parempi edes hitusen.. Puntarilukemat laitan aamulla. Nyt en vielä uskalla mennä, huomenna se on menoa sitten. Jännittää. :)

Siis nämä kuvat on aivan järkyttäviä! Vaatteet päällä tilanne on aivan oksettava! -Vaikka ei se yhtään sen parempi ilmankaan ole! YÄK!

Laitan vielä kuvan tänne musta ennen tätä lihoamista, se on otettu viime laihdutuksen jälkeen, painoa putosi sellaset 30kg ennen tätä ja ihan pienimmillänikään en kuvassa ole, antakaa siis anteeksi noi "löllöt", niin paljon en ollut ehtinyt kiinteytyä vielä niin pienessä ajassa ku painoa lähti. Jälkeenpäin katsottuna ottaa niin päähän kun en nähnyt silloin itseäni sellaisena, vaan ihrakasana. Maksaisin ihan mitä vain että pääsisin tohon takaisin, saisin siitä sitten alkaa vähän muokkaamaan kroppaa lisää! Mutta mä pääsen noihin mittoihin, parempiinkin! :)

Pohdintaa

Hyväksy, käsittele, korjaa ja kohtaa.
Siinä on monelle haastetta, mulle erityisesti. Mä pakenen päivittäin ongelmiani, työnnän ne taka-alalle ja pidän sielä. Täytyis kohdata ne ja käsitellä jokainen asia erikseen, hyväksyä nämä sairaudet. Ei ne tee musta yhtään huonompaa ihmistä. Erilaiset kokemukset kyllä kasvattaa ihmisenä, mutta jos antaa vain asioiden jatkuvasti olla, ne ei muuta sua mihinkään, haavoittavat vain. Niitä ei voi unohtaa eikä palauttaa. Ne täytyy käsitellä edes jollain tasolla. Hyväksyminen taitaa olla sellainen asia, etten tiedä mitä se tarkoittaa käytännössä. Helppo se on sanoa että hyväksy se että sulla on sairaus, mutta toteuttaminen on hankalaa. Oon miettinyt viimeiset päivät pää ruvella sitä, miten sen teen ja pystyn hyväksyä tämän tilanteen, myöntää täysin että mä olen tällainen, mulla on syömishäiriö ja masennus, edelleen, eikä ne katoa itsestään mihinkään. Mun täytyy olla vahva ja voittaa tämä taistelu. Mä tiedostan asian, mutta en täysin ole sitä itelleni myöntänyt, itsellehän mä vain valehtelen.
Korjaa ne mitä korjattavissa on, et menetä mitään, päinvastoin. Korjaamatta asioita menetät paljonkin.

Elä, nauti, usko  ja pysähdy.
Niin, tässä lisää asioita mitä en osaa, enkä tiedä mitä ne tarkoittaa. Ihan outoja sanoja, tuntuu etten oo kuullutkaan.  Täytyy muistaa, että meillä kaikilla on vain yks elämä ja se tulisi elää täysillä. Olla katumatta kaikkea, ei tarkertua kaikkeen, antaa joidenkin asioiden olla. Muistaa elää hetkessä, ei murehtia tulevaa, eikä jäädä kiinni menneeseen.
Pystyä nauttimaan pienistä asioista, arjen tavallisista asioista. Nauttia omasta seurasta, ympärillä olevista asioista, omasta elämästä. Nauttia tästä hetkestä.
Jokaisen täytyy välillä pysähtyä. Se, miksi taas pysähdytään, saattaa olla jokaisella eri. Pysähtyä on hyvä välillä ajattelemaan, mitä voisi tehdä paremmin ja mitä on tehnyt hyvin. Pysähtyä miettimään asioita, elämää ennen kaikkea. Tehdä oikeita valintoja, jokainen eii kyllä oikea voi aina olla, mutta olla takertumatta siihen  liikaa, ei sitä tiedä etukäteen, menikö oikein vai väärin.
Mun kohdalla pysäyttäjänä toimi se, kun aamulla en voi katsoa itseäni peilistä. Seis. Mieti. Hyväksy. Kohtaa. Käsittele. Korjaa. Usko. Näe. Elä. Nauti.
Usko itseen, mä pystyn. Mä olen hieno ihminen, joka on vähän hukassa. Mä paranen, kun mä uskon.


Unohda.Jotku asiat on hyvä unohtaa, päästää niistä irti. Ensin asiat täytyy käsitellä, että voi unohtaa. Älä kuitenkaan unohda itseäs tai elämän tarkoitusta.

Päätepysäkki

Koska tästä tuli näin hankalaa? Mä oon miettinyt tänään etten pysty luultavasti koskaan elämään ns.normaalisti ruuan kanssa, eli en siis edes normaalia elämää, joko oon laihiksella tai sitte ahmin, näin on menty jo liian kauan ja mä en pääse täältä yksi pois.
Mä raivosin äsken miehelleni, siitä, että sittenkö vasta kaikki huomaa kuinka paha olo mulla on kun löytävät mut narun jatkeena? Ennen ajattelin että se on itsekästä, ehkä jopa maailman itsekkäin teko, jos päättää omat päivänsä, mutta nyt tuntuu että se on ainut keino, ettei tarvitsis enää kokea tätä loputonta ja helvetillistä kamppailua joka päivä. Koska mietin tätä elämää jatkuvasti, joka päivä, joka minuutti. Katson muiden päälle, ne on niin kauniita, itsevarmoja ja vahvoja. Mihin mä kadotin sen puolen itsestäni? Nyt on tullu oikeasti se aika, kun mäkin voin rehellisesti sanoa että oon miettinyt monesti miten olis helpoin lähteä, ennen en ehkä uskaltanu miettiä koko asiaa, mutta nyt viikko viikolta kaikki tuntuu sen suhteen olevan helpompaa, ei pelota edes niin kovasti. Ehkä mä saan sen rauhani sen jälkeen, ilman murheita, kuka tietää..
Kaikille siis vielä selvennys, että tämä mun syömishäiriö ei siis ole ainut asia joka ajaa mut tähän miettimään, mitä teen. Mulla on siis diagnoosi myös vaikeasta masennuksesta, vähän selventääkseni tätä:

Testipistemääräsi on 65.
Testin suorittaneet ovat saaneet keskimäärin 20 pistettä.
Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.      

Mun pistemäärät on pyörinyt siinä 51-69 koko ajan. Muistan vielä kun tein testin ensimmäisen kerran, se tuntu sillon siltä, että vihdoinkin joku tietää miltä musta tuntuu ja saan apua, pääsen kiinni siihen elämän iloon takaisin. Paskat... Sellasta päivää ei tullutkaan. Silmät kirkkaana silloin kuunteli lääkäriä ja olin toivoa täynnä, nyt seki toivo on jo mennyttä. Silloin mä oikeasti luulin että tää kaikki loppuu pian, muistan vielä kun purskahdin itkuun, se itku oli ehkä ilostakin osaksi, mutta suurin osa oli pelkoa, siitä, koska tajusin itsekin tilanteeni ensimmäisen kerran. Se ei ollu helppoa.
Oon käynyt akuutti psyk.polilla, mutta en tiedä miten nekään sielä mua auttais.. Lyövät vain masennuslääkkeitä ja pyytävät sinne osastolle hetkeksi, en toki tiedä, jos saisin oikeasti sieltä apua, mun vain on mahdoton sinne lähteä, kun sitten saan kuulla siitä, kuinka huono oon koska jätän elukat mieheni hoitoon..Luulis että mä olisin sille sen verran tärkeä, että sekin ajattelis että voisin saada sielä apua ja olla joskus taas normaali, jos sellaseen edes pystyn.
En tiedä mikä mua tökkii niis lääkkeis, varmaan se ruokahalun herääminen, koska en halua että mun painoni nousee enää yhtään. Nää asiat ajaa mut ahmiin kuitenkin, ja johtuvat henkiseltä puolelta, joten ehkä ne pillerit vois auttaa.. Mä en tiedä.
Mulla on niin välinpitämätön olo nyt, en jaksa ajatella mitään, huomenna olis työpäiväkin, joillakin, ei mulla. Mä en enää pysty....Tää kaikki on nyt liikaa. Mä haluan parantua, en kyllä enää usko mihinkään, en itseeni, en kehenkää. Ainut mikä auttaa, on se lähtö oman käden kautta.
Mä pyydän anteeksi kaikkea sitä, mitä mä oon aiheuttanut ja ollu aiheuttamatta.

Avautumisia..

Tiesinhän sen jo melkein, että tästä se putki taas lähtee.. Keles!!!!Syötynä on jo ties mitä tälle päivää, ja maha niin täynnä, mutta siltikin täytyis vaan saada lisää ja lisää! Hullua tämä on! Eilisiä jämiä tuolta oon vedellyt ja mielessä kävi kaupassa käyntikin, jos sieltä hakis lisää herkkuja.. Mä oon jo niin väsynyt, ei tämä oo elämisen arvosta ollenkaan!!!! Eikö joku oikeesti voisi auttaa??
Mä en pysty sanomaan enää hädin tuskin kellekään sitä todellisuutta, mitä tää homma on, ku kaikki kaikkoo ympäriltä heti. Mä oon taas ihan hukassa, enkä tiedä kelle puhua ja keltä pyytää apua. Taas sitä vain huomaa, ettei täs maailmas tunnu olevan ketään, joka oikeasti auttais ja tukis.

Oon laittanu merkille yhdestä kaverista sellasen homman, että nyt kun se on alannu laihduttaa ja kilojakin muutama on lähteny, niin se jatkuvasti yrittää muut saada kehumaan sitä siitä, kuinka se nyt on laihtunut ja on niin nätti ja hirveen kiva. Toi on mun mielestä ihan törkeetä, kun se siis ihan suoraa tulee multakin jatkuvasti kyselemään et "oonko mä laihtunu?" ja sen sellasta, vois sanoa että joka päivä se jotenki tuntuu ylistävän itteensä siitä että kun "ei oo ehtinytkään edes syödä ja taas on laihduttu, se ja sekin sanoi, että oon laihtunut."
Tavallaan haluaisin kopauttaa sen takasi maan pinnalle, mutta en tiedä miten.. Kun se ei tunnu ensinäkään tajuavan tätä mun onelmaani lainkaan, koska aina kun asiasta ollaan puhuttu, yrittää se olla niin tukena ja kaikkea paskaa, mutta sitten esimerkiksi parin päivän päästä se ei edes muista yhtään mitä ollaan puhuttu, ei se välitä sillon enää mistään mitää, pääasia on vain se, että se EI ole syönyt ja se ON laihtunu. Arvatkaas vituttaako tollaset ihmiset, jotka nostattaa itteänsä jollekin jalustalle jatkuvasti. Se tekee sen joka asiassa.
Mä oon tosi nöyrä ihmisenä, en mä osaa itteäni kehua muille. Mutta en sitten kauaa kuuntele mitään naaman soittamista, vaan teen asiat heti selviksi. Nyt vain tuntuu, että tälle ko. henkilölle on ihan turha sanoa mistään mitään, koska se ei tajua! 

Mä en nyt jaksa kirjottaa enää yhtään, kiinnostus tasan nolla, kun sain syötyä.. Nyt meen ottaan päivänokoset ja painun töihin tämän mun "raskausmahani" kanssa. Ihanaa, jes, hyvä minä. Läski olen ja läskinä pysyn, perkele. Ette usko kuinka lujaa mua vituttaa nyt! Mä en jaksa enää välittää mistään mitään, AIVAN SAMA.

Paska päivä..

Vituttaa ja vituttaa, vielä kerran vituttaa. Vittujen kevät.
Mulla on tiistaina synttärit ja tänään sit veli ja sen perhe sekä mun vanhemmat tuli meille, mä tietenkin perfekstionistina aloin sitte leipoon kakkua ja ajatus oli etten koskekaan koko perkeleen kakkuun, mutta toteutus toinen. Kauhea stressi jonkun tällasen typerän asian takia! En viittinyt kuitenkaan olla pyytämättäkään tai kieltäytyä, koska meillä kaikilla on vähä etäiset välit, joten ihan mukava on edes kerran vuodes viettää aikaa perheensä kans..  Ajattelin että olis nyt ihan kiva tarjotakkin niille jotain muuta ku vettä ja kahvia.
Äiti sitte teki hirveet pöperöt lisäksi, haki vain 2 kiloa karkkia (!!!!) muksuille, paniikkihan siinä mulle iski! Talo täynnä herkkuja, mä ääliö vielä söin niitä!!! Ei mun ollu todellakaan tarkotus! En yksin kaikkea, enkä aivan niin paljon ahminu ku ennen, mutta siinä meni taas viime viikko "hukkaan". Mua pikkusen ottaa aivoon!!! Mä olen toivoton!

Huomenna onneksi on uus päivä ja mä aion lopettaa tän syöpöttelyni tänään. Ehkä mä laadin jonku sotasuunnitelman tälle kaikelle.

Mä en nyt jaksa istua täs enempää, meen nukkumaan ja herään huomenna paremmalla tuulella, toivottavasti! 

Bb??

Hyvin on mennyt sunnuntaista asti syömisen kanssa, 4 päivän aikana tullut syötyä todella vähän, n. 1 proteiini patukka /pvä. Lenkilläkin oon nyt käynyt, salille en tunnu koskaan ehtivän.. Se on kurjaa kun työt haittaa niin paljon tätä mun projektia.. Töistä kun pääsee niin kauhealla kiireellä hoitamaan hevosia ja tehdä näitä pakollisia, surkeita kotitöitä.. Päivis sais olla enemmän tunteja, niin ehtis kaiken tekemään.  Olo on ollut muutenkin yllättävän ok, mitä nyt pieniä vitutuskohtauksia tullut vähän väliä.. Mutta tuntuu että ne on niin osa mua, ne saa kaupan päälle. 
Tänään söin kyllä "liikaa", proteiinipatukan lisäksi tuli heitettyä yhden ruisleivän ja nyt on sekava olo, kauhee syyllisyyden tunne, tuntuu että kaikki on taas pilalla.. Mutta yritän ajatella positiivisesti, ei vielä mikään oo pilalla ja huomenna saan taas korjattua asian. Kaloreita ei oo kertynyt kuin max. 500,mutta silti.. Teki vain niin lujaa mieli sitä ruisleipää, tuntu ettei voinut kieltäytyä..


Sain ehkä hassun ja hullun idean, mutta mä päätin hakea Big Brotheriin, en tiedä mikä mut sai sitä niin mietiin, mutta se vois olla aika opettavaista.  Se formaatti jakaa tosi monen mielipiteet, siitä tykätään tai ei. Mä en oo koskaan niin tykännyt, mutta en inhonnutkaan.. Mutta se mikä mut sai hakemaan, niin sielä voisin löytää ehkä itseni, tutusua tähän uuteen persoonaan ja opetella olemaan oma itseni ajattelematta aina sitä ensin, mitä muut musta ajattelee.Voi kuulostaa aivan hullulta, mutta ehkä mä näen samalla millasia ihmisiä mun ympärillä on.. Soitteleeko ne luurit kuumana seiskat ja kaikki läpi, lopettaa yhteyden pidon vai on kaikesta huolimatta mun elämäs, jos siis vaikka pääsisin sinne. Tottahan se varmasti kasvattaa luonnetta, kun menee tommoseen... Ja pääsee sieltä äkkiä sit kotiinkin, jos niin haluaa.. Toinen vaihtoehto olis Selviytyjät, mutta pitäis olla ensin hoikempi, ennenku sinne edes kehtaa hakea! Fyysisesti oon hyvässä kunnossa, ehkä en ihan niin superkunnossa missä olin ennen, mutta salitreenit on tehnyt tehtävänsä.. Ehkä mä haen, toiseen tai molempiin.. Mitä siinä menetää?

Start new life

On ehkä parempi fiilis, ku eilen. Tänään se alkaa, se mun "paastoni", joka siis kestää sen 6viikkoa nyt alkuun ainakin. En viitsi ottaa mitään hirmu pitkää paastoa eteeni, koska tuo 6 viikkoakin tuntuu jo melkein ikuisuudelta, vaikka todellisuudes se ei sitä ole. Vappuna mä olen hoikka :)
Aloitan siis ketoosi-dieetin, jolla siis oon ennenkin onnistunut ja monesti ollutkin sillä ahmimisjaksojen jälkeen.  Odotan innolla ja pelolla mitä eteen tulee. Nyt takana on jo melkein 2 kuukautta tätä jojoilua, jolloin oon ollut samalla dietillä max. 13päivää ja sitten taas ahmittu hetken ja taas dieetti jne.. Nyt oikeasti oon kuitenkin oppinut jo tältä kahdelta kuukaudelta paljon, mutta en tarpeeksi, joten on korkea aika aloittaa tänään täysillä, elää täysillä ja uskoa itseensä, ajatella kaikkea positiivista.

Mulla on aivan sairaasti tällä hetkellä huolia, en saanut edes nukutuksi.. Piti käydä yöllä ajelemassa ja vähän nollaamassa päätä, kun mieles pyöri se vain, että en jaksa elää tätä elämää enää, en vain jaksa. Mieles pyörii jo kaikki tavatkin, millä helpoin olis ollut lähteä, mutta ajoin sitten kotiin ja painuin mieheni viereen nukkumaan. Tuntui vain ettei kukaan välitä.

Huolista viis, tänään alkaa elämä. Se terveellisempi elämä.  Vielä en uskalla puntarille mennä, mutta tavoitteena on painaa vappuna edes se 60kg, tiedän että saan kymmenen kiloa senkin jälkeen nopeasti pois, kovaa treeniä ja terveellistä ruokaa, säännöllisesti kumpaakin. Arvelen että paino tällä hetkellä 75-77 kg(KÄÄK!!).. Mutta otetaan edelleen viiden kilon jaksoissa, kyllä se siitä lähtee ja rasva palaa!! :) Kaipaan sitä hyvää fiilistä treenin jälkeen, sitä kiveäkin kovempaa asennetta siihen hommaan. Kaipaan mun elämää!
Lenkki jää tänään pois, koska tuntuu muutenkin olevan liikaa tekemistä, joten en halua ottaa paineita.. Vaikka sillä olisin saanut ajatukset kasattua ja nautittua siitä omasta hommasta, muttta ei paineita!
Mä pyörittelin kädessäni mun kevättakkia, se on niin ihana, niin tahtoisin laittaa sen päälleni, mutta sit näytän siltä et läski pursuaa. Pian mä siihen mahdun, vappu on jo pian!! En malta odottaa!! :))