Normipäivä?

Eilistä:

Aamu oli ihan ok, mut töis sit taas jotain tapahtu.. Mentiin syömään ja olin ajatellu etten syö, mut kattelin salaattipöytää siihen malliin et "eikai haittaa jos mä vähäsen otan?". Haittas se sit kuitenkin, kasasin ison läjän sitä salaattia ja otin siinä leivän, toisen, kolmannen.. Jälkkäriäki piti syödä, vaikkei ollu edes hyvää. Söin siinä sit heti kolme kulhollista.. Siinä kahvia juodessa päätin vielä hakea muutaman keksin ja tein vielä leivän, kun se ruisleipä haisi niin hyvältä.. Siinä se oli sit valmiina taas mun oravanpyörä.. Muut kun laitto lounaspöytää pois, niin mun oli pakko napsia vielä ties mitä suuhun, meni lounaalla olleita kalapuikkoja, keksiä, leipä, kermavaahtoa.. Mitä järkeä on syödä sitä salassa hotkimalla, olis vain ollut tyytyväinen siihen mitä söi ja nauttinu siitä.. Tuntu et vois syödä kaiken mikä eteen tulee, ja niin melkein teinkin.. Lopun varmaan kukin voi arvata..

Kotiin ku pääsin oli mieles vain ne keksipaketit, jotka olin saanu huijattua kotiin sillä, että sanoin meille tulevan vieraita.. Sithän se paljastu, mutta keksit oli pakko syödä pois. Popsin siinä ohimennen 2 pakettia keksiä ja join kahvia pannullisen, maha oli jo räjähtämispistees, mutta oli saatava sielä muroja, kaurapuusoa, leipää ja taas kaikke amitä kaapis oli. Sain sen turvakuplani ympärilleni nyt, vaikka olo oli toivoton.

Mun "terveyskonsultti" soitti mulle, se oli maanantaina nähnyt ettei kaikki oo ok ja kysy sit mikä mättää. Yritin sit sille selittää kaikkia niitä asioita mitä mieles liikku just sillon, sain nyt edes hitusen sanottua, vaikka suurinosa ei just sillon tullu mieleen. Mieli alkaa olla niin sekasin, ettei muista enää yhtään mistään mitään, enkä enää tunne itteeni ollenkaan. Se sit neuvo mua pitään kiinni niistä asioista jotka saa mut hyvälle tuulelle ja kehumaan itteeni, mutta mitä ne asiat on? Sen kun tietäisin...

Kello lähenee jo yheksää ja oon niin täynnä ruokaa, että hengityskin tuntuu vaikeelta. Maha näyttää siltä, et odotan lasta- tosi kiva.. Ei tämä ole kivaa, ei todellakaan. Kaikki mitä suuhuni laitan pidentää tätä mun matkaani tavoitteeseen.. Mulla siis on tavoitteena saada nämä syksyn tuomat kilot (15kg, aika paljon..eikö?) pois ja sit vetää treenit niin täysillä, että oon vielä yhtä hyvässä kunnossamitä oon ollutkin.Painon tulee olla alle 60, miel. siinä jossain 53-55, mutta tavoitteena toi 60 nyt alkuun vaikke se ei oo hyvä luku.. Mut parempi kun tää. Mun täytyis vain saada haudattua menneet ja jatkaa eteenpäin, menneeseen en voi enää vaikuttaa, mut tulevaisuudesta saan tehtyä ihan sitä mitä oikeasti haluan. En vain pääse irti millään, en sit millään. Kilot tuli takasi ku halusin paeta sinne mun turvakuplaani, jonka saan ympärille, ku oon syöny..Se ei oo kyllä todellakaan hyvä paikka toisaalta koska sit tulee se kaikki epätoivo ja tuska.. Se oli pelkkää syömistä koko sen ajan, olin niin turvoksissakin, en jaksanu mitää tehdä, nukkua vain. Se on sellanen tunne, että vois verrata sitä kunnon känniin; kaikki unohtuu, murheita ei enää edes muista. Onneks en läträä viinan kanssa, vaikka toisaalta, se ei olis tuonu näitä kiloja ehkä.. Musta vain tuntuu et mä oon kadottanut reilun puolisen vuotta ihan täysin, kun oon telkeytyny kotiin seinien sisälle, en kehtaa edes kavereille näyttäytyä, kaupas käydä tai mitään muutakaan.. Salille just ja just kehtaa mennä. Vanhempien työ välttelen viimeseen asti menemistä, äiti on niin kova arvostelemaan. Mä en oo ollu missään ruumiin muodos hyvä, niin jatkais se sitä taas, nyt vain sanat sattuu enemmän. Tuntuu ettei se tajua sitä seikkaa, että mua kiusattiin ala-asteella ja yläasteen alus lihavuudesta.. Isä ei niin jaksa piitata, mut sit taas raivoo muista asioista. Mut tuntuu et kaikki nauraa mulle jotenkin. Nyt kun mietin elämääni, niin mulla ei oo oikeestaan mitään... Tai on, oma talo, mies, hevosia, ystäviä(?), mutta ei silti ole mitään...

Syöminen ja minäkuva pyörii pääs koko päivän, joka päivä. Ei siitä pääse mihinkää. Peiliin en halua kattoa, mut pakko se joskus on. Sieltä kattoo joku ihan outo, joku ruma ja läski. Hyi hel*****!! Siis mikäänei ällötä niin paljon ku mä itteeni. Se vaikuttaa niin paljon sit taas mun muuhunkin elämääni; suhteeseen ja arki-päiviin. Mä toki tiedän, et on mun oma vika et oon täs jamas ja ite pystyn tämän muutaa, mut oon jo reilun puolivuotta hokenu "huomenna"-sanaa, eikä sitä huomista oo tullu. Oon kyseenalaistanu motivaationi ja uskoni itteen täysin. Miksi uskoa, kun en edes tiedä kuka oon? Jälleen kerran mä yritän huomenna, nyt onnistuen.. Kaikki se hokeminen ja turhat lupaukset saa nyt loppua. Mikään ei ole sen arvoista, et pilaan elämäni. Se on pilattu jo liian monta kertaa. Mä oon nyt niin vihainen! Mä keksin keinot, uskon itteeni ja haluan onnistua.

Ehkä mä sitten olen parempi ihminen....?