Mä raivosin äsken miehelleni, siitä, että sittenkö vasta kaikki huomaa kuinka paha olo mulla on kun löytävät mut narun jatkeena? Ennen ajattelin että se on itsekästä, ehkä jopa maailman itsekkäin teko, jos päättää omat päivänsä, mutta nyt tuntuu että se on ainut keino, ettei tarvitsis enää kokea tätä loputonta ja helvetillistä kamppailua joka päivä. Koska mietin tätä elämää jatkuvasti, joka päivä, joka minuutti. Katson muiden päälle, ne on niin kauniita, itsevarmoja ja vahvoja. Mihin mä kadotin sen puolen itsestäni? Nyt on tullu oikeasti se aika, kun mäkin voin rehellisesti sanoa että oon miettinyt monesti miten olis helpoin lähteä, ennen en ehkä uskaltanu miettiä koko asiaa, mutta nyt viikko viikolta kaikki tuntuu sen suhteen olevan helpompaa, ei pelota edes niin kovasti. Ehkä mä saan sen rauhani sen jälkeen, ilman murheita, kuka tietää..
Kaikille siis vielä selvennys, että tämä mun syömishäiriö ei siis ole ainut asia joka ajaa mut tähän miettimään, mitä teen. Mulla on siis diagnoosi myös vaikeasta masennuksesta, vähän selventääkseni tätä:
Testipistemääräsi on 65.
Testin suorittaneet ovat saaneet keskimäärin 20 pistettä.
Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.
Mun pistemäärät on pyörinyt siinä 51-69 koko ajan. Muistan vielä kun tein testin ensimmäisen kerran, se tuntu sillon siltä, että vihdoinkin joku tietää miltä musta tuntuu ja saan apua, pääsen kiinni siihen elämän iloon takaisin. Paskat... Sellasta päivää ei tullutkaan. Silmät kirkkaana silloin kuunteli lääkäriä ja olin toivoa täynnä, nyt seki toivo on jo mennyttä. Silloin mä oikeasti luulin että tää kaikki loppuu pian, muistan vielä kun purskahdin itkuun, se itku oli ehkä ilostakin osaksi, mutta suurin osa oli pelkoa, siitä, koska tajusin itsekin tilanteeni ensimmäisen kerran. Se ei ollu helppoa.
Oon käynyt akuutti psyk.polilla, mutta en tiedä miten nekään sielä mua auttais.. Lyövät vain masennuslääkkeitä ja pyytävät sinne osastolle hetkeksi, en toki tiedä, jos saisin oikeasti sieltä apua, mun vain on mahdoton sinne lähteä, kun sitten saan kuulla siitä, kuinka huono oon koska jätän elukat mieheni hoitoon..Luulis että mä olisin sille sen verran tärkeä, että sekin ajattelis että voisin saada sielä apua ja olla joskus taas normaali, jos sellaseen edes pystyn.
En tiedä mikä mua tökkii niis lääkkeis, varmaan se ruokahalun herääminen, koska en halua että mun painoni nousee enää yhtään. Nää asiat ajaa mut ahmiin kuitenkin, ja johtuvat henkiseltä puolelta, joten ehkä ne pillerit vois auttaa.. Mä en tiedä.
Mulla on niin välinpitämätön olo nyt, en jaksa ajatella mitään, huomenna olis työpäiväkin, joillakin, ei mulla. Mä en enää pysty....Tää kaikki on nyt liikaa. Mä haluan parantua, en kyllä enää usko mihinkään, en itseeni, en kehenkää. Ainut mikä auttaa, on se lähtö oman käden kautta.
Mä pyydän anteeksi kaikkea sitä, mitä mä oon aiheuttanut ja ollu aiheuttamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti