Lähtötilanne

Hoh, taas mä lupailin kirjoitella, mutta eipä siitä mitään tullut. On menny hyvin ja huonosti, enimmäkseen huonosti.
Kävin viime viikolla lääkärillä, jolta sain mielialalääkkeet, nyt niitä sitten popsittu ja olo on aika hyvä viime päiviin verrattuna, kun kaikki oli tuskaa ja päin sitä. Kyllä se tästä taas! :)
Sain uuden työpaikan! Aivan loistavan sellaisen, fyysinen työ ja saa olla ihmisten ja eläinten kanssa. Varmasti tuun oppiin paljon tässä työssä!
Otin tänään vähän kuvia tästä lähtötilanteesta, laittelin niitä tänne. Kamalat läthökohdat, hyi kauhea!! Ajatella, joskus mäkin olin hoikka ja nyt mulla on tämä mieletön raskausmaha ja selluliittiperse, siis mua niin ällöttää... Ajatellaan silti positiivisesti, tämä on nyt nykytilanne, ens viikolla on jo parempi edes hitusen.. Puntarilukemat laitan aamulla. Nyt en vielä uskalla mennä, huomenna se on menoa sitten. Jännittää. :)

Siis nämä kuvat on aivan järkyttäviä! Vaatteet päällä tilanne on aivan oksettava! -Vaikka ei se yhtään sen parempi ilmankaan ole! YÄK!

Laitan vielä kuvan tänne musta ennen tätä lihoamista, se on otettu viime laihdutuksen jälkeen, painoa putosi sellaset 30kg ennen tätä ja ihan pienimmillänikään en kuvassa ole, antakaa siis anteeksi noi "löllöt", niin paljon en ollut ehtinyt kiinteytyä vielä niin pienessä ajassa ku painoa lähti. Jälkeenpäin katsottuna ottaa niin päähän kun en nähnyt silloin itseäni sellaisena, vaan ihrakasana. Maksaisin ihan mitä vain että pääsisin tohon takaisin, saisin siitä sitten alkaa vähän muokkaamaan kroppaa lisää! Mutta mä pääsen noihin mittoihin, parempiinkin! :)

Pohdintaa

Hyväksy, käsittele, korjaa ja kohtaa.
Siinä on monelle haastetta, mulle erityisesti. Mä pakenen päivittäin ongelmiani, työnnän ne taka-alalle ja pidän sielä. Täytyis kohdata ne ja käsitellä jokainen asia erikseen, hyväksyä nämä sairaudet. Ei ne tee musta yhtään huonompaa ihmistä. Erilaiset kokemukset kyllä kasvattaa ihmisenä, mutta jos antaa vain asioiden jatkuvasti olla, ne ei muuta sua mihinkään, haavoittavat vain. Niitä ei voi unohtaa eikä palauttaa. Ne täytyy käsitellä edes jollain tasolla. Hyväksyminen taitaa olla sellainen asia, etten tiedä mitä se tarkoittaa käytännössä. Helppo se on sanoa että hyväksy se että sulla on sairaus, mutta toteuttaminen on hankalaa. Oon miettinyt viimeiset päivät pää ruvella sitä, miten sen teen ja pystyn hyväksyä tämän tilanteen, myöntää täysin että mä olen tällainen, mulla on syömishäiriö ja masennus, edelleen, eikä ne katoa itsestään mihinkään. Mun täytyy olla vahva ja voittaa tämä taistelu. Mä tiedostan asian, mutta en täysin ole sitä itelleni myöntänyt, itsellehän mä vain valehtelen.
Korjaa ne mitä korjattavissa on, et menetä mitään, päinvastoin. Korjaamatta asioita menetät paljonkin.

Elä, nauti, usko  ja pysähdy.
Niin, tässä lisää asioita mitä en osaa, enkä tiedä mitä ne tarkoittaa. Ihan outoja sanoja, tuntuu etten oo kuullutkaan.  Täytyy muistaa, että meillä kaikilla on vain yks elämä ja se tulisi elää täysillä. Olla katumatta kaikkea, ei tarkertua kaikkeen, antaa joidenkin asioiden olla. Muistaa elää hetkessä, ei murehtia tulevaa, eikä jäädä kiinni menneeseen.
Pystyä nauttimaan pienistä asioista, arjen tavallisista asioista. Nauttia omasta seurasta, ympärillä olevista asioista, omasta elämästä. Nauttia tästä hetkestä.
Jokaisen täytyy välillä pysähtyä. Se, miksi taas pysähdytään, saattaa olla jokaisella eri. Pysähtyä on hyvä välillä ajattelemaan, mitä voisi tehdä paremmin ja mitä on tehnyt hyvin. Pysähtyä miettimään asioita, elämää ennen kaikkea. Tehdä oikeita valintoja, jokainen eii kyllä oikea voi aina olla, mutta olla takertumatta siihen  liikaa, ei sitä tiedä etukäteen, menikö oikein vai väärin.
Mun kohdalla pysäyttäjänä toimi se, kun aamulla en voi katsoa itseäni peilistä. Seis. Mieti. Hyväksy. Kohtaa. Käsittele. Korjaa. Usko. Näe. Elä. Nauti.
Usko itseen, mä pystyn. Mä olen hieno ihminen, joka on vähän hukassa. Mä paranen, kun mä uskon.


Unohda.Jotku asiat on hyvä unohtaa, päästää niistä irti. Ensin asiat täytyy käsitellä, että voi unohtaa. Älä kuitenkaan unohda itseäs tai elämän tarkoitusta.

Päätepysäkki

Koska tästä tuli näin hankalaa? Mä oon miettinyt tänään etten pysty luultavasti koskaan elämään ns.normaalisti ruuan kanssa, eli en siis edes normaalia elämää, joko oon laihiksella tai sitte ahmin, näin on menty jo liian kauan ja mä en pääse täältä yksi pois.
Mä raivosin äsken miehelleni, siitä, että sittenkö vasta kaikki huomaa kuinka paha olo mulla on kun löytävät mut narun jatkeena? Ennen ajattelin että se on itsekästä, ehkä jopa maailman itsekkäin teko, jos päättää omat päivänsä, mutta nyt tuntuu että se on ainut keino, ettei tarvitsis enää kokea tätä loputonta ja helvetillistä kamppailua joka päivä. Koska mietin tätä elämää jatkuvasti, joka päivä, joka minuutti. Katson muiden päälle, ne on niin kauniita, itsevarmoja ja vahvoja. Mihin mä kadotin sen puolen itsestäni? Nyt on tullu oikeasti se aika, kun mäkin voin rehellisesti sanoa että oon miettinyt monesti miten olis helpoin lähteä, ennen en ehkä uskaltanu miettiä koko asiaa, mutta nyt viikko viikolta kaikki tuntuu sen suhteen olevan helpompaa, ei pelota edes niin kovasti. Ehkä mä saan sen rauhani sen jälkeen, ilman murheita, kuka tietää..
Kaikille siis vielä selvennys, että tämä mun syömishäiriö ei siis ole ainut asia joka ajaa mut tähän miettimään, mitä teen. Mulla on siis diagnoosi myös vaikeasta masennuksesta, vähän selventääkseni tätä:

Testipistemääräsi on 65.
Testin suorittaneet ovat saaneet keskimäärin 20 pistettä.
Jos pisteiden yhteismääräksi tulee 17 tai enemmän, lääkärin puheille menoa suositellaan. Masennus luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Yli 30 pistettä viittaa jo vaikeaan masennustilaan, jolloin on viimeistään ehdottomasti syytä hakeutua hoitoon.      

Mun pistemäärät on pyörinyt siinä 51-69 koko ajan. Muistan vielä kun tein testin ensimmäisen kerran, se tuntu sillon siltä, että vihdoinkin joku tietää miltä musta tuntuu ja saan apua, pääsen kiinni siihen elämän iloon takaisin. Paskat... Sellasta päivää ei tullutkaan. Silmät kirkkaana silloin kuunteli lääkäriä ja olin toivoa täynnä, nyt seki toivo on jo mennyttä. Silloin mä oikeasti luulin että tää kaikki loppuu pian, muistan vielä kun purskahdin itkuun, se itku oli ehkä ilostakin osaksi, mutta suurin osa oli pelkoa, siitä, koska tajusin itsekin tilanteeni ensimmäisen kerran. Se ei ollu helppoa.
Oon käynyt akuutti psyk.polilla, mutta en tiedä miten nekään sielä mua auttais.. Lyövät vain masennuslääkkeitä ja pyytävät sinne osastolle hetkeksi, en toki tiedä, jos saisin oikeasti sieltä apua, mun vain on mahdoton sinne lähteä, kun sitten saan kuulla siitä, kuinka huono oon koska jätän elukat mieheni hoitoon..Luulis että mä olisin sille sen verran tärkeä, että sekin ajattelis että voisin saada sielä apua ja olla joskus taas normaali, jos sellaseen edes pystyn.
En tiedä mikä mua tökkii niis lääkkeis, varmaan se ruokahalun herääminen, koska en halua että mun painoni nousee enää yhtään. Nää asiat ajaa mut ahmiin kuitenkin, ja johtuvat henkiseltä puolelta, joten ehkä ne pillerit vois auttaa.. Mä en tiedä.
Mulla on niin välinpitämätön olo nyt, en jaksa ajatella mitään, huomenna olis työpäiväkin, joillakin, ei mulla. Mä en enää pysty....Tää kaikki on nyt liikaa. Mä haluan parantua, en kyllä enää usko mihinkään, en itseeni, en kehenkää. Ainut mikä auttaa, on se lähtö oman käden kautta.
Mä pyydän anteeksi kaikkea sitä, mitä mä oon aiheuttanut ja ollu aiheuttamatta.

Avautumisia..

Tiesinhän sen jo melkein, että tästä se putki taas lähtee.. Keles!!!!Syötynä on jo ties mitä tälle päivää, ja maha niin täynnä, mutta siltikin täytyis vaan saada lisää ja lisää! Hullua tämä on! Eilisiä jämiä tuolta oon vedellyt ja mielessä kävi kaupassa käyntikin, jos sieltä hakis lisää herkkuja.. Mä oon jo niin väsynyt, ei tämä oo elämisen arvosta ollenkaan!!!! Eikö joku oikeesti voisi auttaa??
Mä en pysty sanomaan enää hädin tuskin kellekään sitä todellisuutta, mitä tää homma on, ku kaikki kaikkoo ympäriltä heti. Mä oon taas ihan hukassa, enkä tiedä kelle puhua ja keltä pyytää apua. Taas sitä vain huomaa, ettei täs maailmas tunnu olevan ketään, joka oikeasti auttais ja tukis.

Oon laittanu merkille yhdestä kaverista sellasen homman, että nyt kun se on alannu laihduttaa ja kilojakin muutama on lähteny, niin se jatkuvasti yrittää muut saada kehumaan sitä siitä, kuinka se nyt on laihtunut ja on niin nätti ja hirveen kiva. Toi on mun mielestä ihan törkeetä, kun se siis ihan suoraa tulee multakin jatkuvasti kyselemään et "oonko mä laihtunu?" ja sen sellasta, vois sanoa että joka päivä se jotenki tuntuu ylistävän itteensä siitä että kun "ei oo ehtinytkään edes syödä ja taas on laihduttu, se ja sekin sanoi, että oon laihtunut."
Tavallaan haluaisin kopauttaa sen takasi maan pinnalle, mutta en tiedä miten.. Kun se ei tunnu ensinäkään tajuavan tätä mun onelmaani lainkaan, koska aina kun asiasta ollaan puhuttu, yrittää se olla niin tukena ja kaikkea paskaa, mutta sitten esimerkiksi parin päivän päästä se ei edes muista yhtään mitä ollaan puhuttu, ei se välitä sillon enää mistään mitää, pääasia on vain se, että se EI ole syönyt ja se ON laihtunu. Arvatkaas vituttaako tollaset ihmiset, jotka nostattaa itteänsä jollekin jalustalle jatkuvasti. Se tekee sen joka asiassa.
Mä oon tosi nöyrä ihmisenä, en mä osaa itteäni kehua muille. Mutta en sitten kauaa kuuntele mitään naaman soittamista, vaan teen asiat heti selviksi. Nyt vain tuntuu, että tälle ko. henkilölle on ihan turha sanoa mistään mitään, koska se ei tajua! 

Mä en nyt jaksa kirjottaa enää yhtään, kiinnostus tasan nolla, kun sain syötyä.. Nyt meen ottaan päivänokoset ja painun töihin tämän mun "raskausmahani" kanssa. Ihanaa, jes, hyvä minä. Läski olen ja läskinä pysyn, perkele. Ette usko kuinka lujaa mua vituttaa nyt! Mä en jaksa enää välittää mistään mitään, AIVAN SAMA.

Paska päivä..

Vituttaa ja vituttaa, vielä kerran vituttaa. Vittujen kevät.
Mulla on tiistaina synttärit ja tänään sit veli ja sen perhe sekä mun vanhemmat tuli meille, mä tietenkin perfekstionistina aloin sitte leipoon kakkua ja ajatus oli etten koskekaan koko perkeleen kakkuun, mutta toteutus toinen. Kauhea stressi jonkun tällasen typerän asian takia! En viittinyt kuitenkaan olla pyytämättäkään tai kieltäytyä, koska meillä kaikilla on vähä etäiset välit, joten ihan mukava on edes kerran vuodes viettää aikaa perheensä kans..  Ajattelin että olis nyt ihan kiva tarjotakkin niille jotain muuta ku vettä ja kahvia.
Äiti sitte teki hirveet pöperöt lisäksi, haki vain 2 kiloa karkkia (!!!!) muksuille, paniikkihan siinä mulle iski! Talo täynnä herkkuja, mä ääliö vielä söin niitä!!! Ei mun ollu todellakaan tarkotus! En yksin kaikkea, enkä aivan niin paljon ahminu ku ennen, mutta siinä meni taas viime viikko "hukkaan". Mua pikkusen ottaa aivoon!!! Mä olen toivoton!

Huomenna onneksi on uus päivä ja mä aion lopettaa tän syöpöttelyni tänään. Ehkä mä laadin jonku sotasuunnitelman tälle kaikelle.

Mä en nyt jaksa istua täs enempää, meen nukkumaan ja herään huomenna paremmalla tuulella, toivottavasti! 

Bb??

Hyvin on mennyt sunnuntaista asti syömisen kanssa, 4 päivän aikana tullut syötyä todella vähän, n. 1 proteiini patukka /pvä. Lenkilläkin oon nyt käynyt, salille en tunnu koskaan ehtivän.. Se on kurjaa kun työt haittaa niin paljon tätä mun projektia.. Töistä kun pääsee niin kauhealla kiireellä hoitamaan hevosia ja tehdä näitä pakollisia, surkeita kotitöitä.. Päivis sais olla enemmän tunteja, niin ehtis kaiken tekemään.  Olo on ollut muutenkin yllättävän ok, mitä nyt pieniä vitutuskohtauksia tullut vähän väliä.. Mutta tuntuu että ne on niin osa mua, ne saa kaupan päälle. 
Tänään söin kyllä "liikaa", proteiinipatukan lisäksi tuli heitettyä yhden ruisleivän ja nyt on sekava olo, kauhee syyllisyyden tunne, tuntuu että kaikki on taas pilalla.. Mutta yritän ajatella positiivisesti, ei vielä mikään oo pilalla ja huomenna saan taas korjattua asian. Kaloreita ei oo kertynyt kuin max. 500,mutta silti.. Teki vain niin lujaa mieli sitä ruisleipää, tuntu ettei voinut kieltäytyä..


Sain ehkä hassun ja hullun idean, mutta mä päätin hakea Big Brotheriin, en tiedä mikä mut sai sitä niin mietiin, mutta se vois olla aika opettavaista.  Se formaatti jakaa tosi monen mielipiteet, siitä tykätään tai ei. Mä en oo koskaan niin tykännyt, mutta en inhonnutkaan.. Mutta se mikä mut sai hakemaan, niin sielä voisin löytää ehkä itseni, tutusua tähän uuteen persoonaan ja opetella olemaan oma itseni ajattelematta aina sitä ensin, mitä muut musta ajattelee.Voi kuulostaa aivan hullulta, mutta ehkä mä näen samalla millasia ihmisiä mun ympärillä on.. Soitteleeko ne luurit kuumana seiskat ja kaikki läpi, lopettaa yhteyden pidon vai on kaikesta huolimatta mun elämäs, jos siis vaikka pääsisin sinne. Tottahan se varmasti kasvattaa luonnetta, kun menee tommoseen... Ja pääsee sieltä äkkiä sit kotiinkin, jos niin haluaa.. Toinen vaihtoehto olis Selviytyjät, mutta pitäis olla ensin hoikempi, ennenku sinne edes kehtaa hakea! Fyysisesti oon hyvässä kunnossa, ehkä en ihan niin superkunnossa missä olin ennen, mutta salitreenit on tehnyt tehtävänsä.. Ehkä mä haen, toiseen tai molempiin.. Mitä siinä menetää?

Start new life

On ehkä parempi fiilis, ku eilen. Tänään se alkaa, se mun "paastoni", joka siis kestää sen 6viikkoa nyt alkuun ainakin. En viitsi ottaa mitään hirmu pitkää paastoa eteeni, koska tuo 6 viikkoakin tuntuu jo melkein ikuisuudelta, vaikka todellisuudes se ei sitä ole. Vappuna mä olen hoikka :)
Aloitan siis ketoosi-dieetin, jolla siis oon ennenkin onnistunut ja monesti ollutkin sillä ahmimisjaksojen jälkeen.  Odotan innolla ja pelolla mitä eteen tulee. Nyt takana on jo melkein 2 kuukautta tätä jojoilua, jolloin oon ollut samalla dietillä max. 13päivää ja sitten taas ahmittu hetken ja taas dieetti jne.. Nyt oikeasti oon kuitenkin oppinut jo tältä kahdelta kuukaudelta paljon, mutta en tarpeeksi, joten on korkea aika aloittaa tänään täysillä, elää täysillä ja uskoa itseensä, ajatella kaikkea positiivista.

Mulla on aivan sairaasti tällä hetkellä huolia, en saanut edes nukutuksi.. Piti käydä yöllä ajelemassa ja vähän nollaamassa päätä, kun mieles pyöri se vain, että en jaksa elää tätä elämää enää, en vain jaksa. Mieles pyörii jo kaikki tavatkin, millä helpoin olis ollut lähteä, mutta ajoin sitten kotiin ja painuin mieheni viereen nukkumaan. Tuntui vain ettei kukaan välitä.

Huolista viis, tänään alkaa elämä. Se terveellisempi elämä.  Vielä en uskalla puntarille mennä, mutta tavoitteena on painaa vappuna edes se 60kg, tiedän että saan kymmenen kiloa senkin jälkeen nopeasti pois, kovaa treeniä ja terveellistä ruokaa, säännöllisesti kumpaakin. Arvelen että paino tällä hetkellä 75-77 kg(KÄÄK!!).. Mutta otetaan edelleen viiden kilon jaksoissa, kyllä se siitä lähtee ja rasva palaa!! :) Kaipaan sitä hyvää fiilistä treenin jälkeen, sitä kiveäkin kovempaa asennetta siihen hommaan. Kaipaan mun elämää!
Lenkki jää tänään pois, koska tuntuu muutenkin olevan liikaa tekemistä, joten en halua ottaa paineita.. Vaikka sillä olisin saanut ajatukset kasattua ja nautittua siitä omasta hommasta, muttta ei paineita!
Mä pyörittelin kädessäni mun kevättakkia, se on niin ihana, niin tahtoisin laittaa sen päälleni, mutta sit näytän siltä et läski pursuaa. Pian mä siihen mahdun, vappu on jo pian!! En malta odottaa!! :))

Itsesääliä

Blaah.. Ahdistaa taas niin paljon, kaikki. En edes tiedä mikä eniten, mutta tuntuu ettei tästä pääse taas millään ylitse...
Lueskelin tossa kolmea blogia ja tuntuu, että on siis muitakin ku mä, jotka tallaa samojen ongelmien kanssa, mutta toisaalta taas tulee se epätoivon tunne siitä, kun lukee kuinka muut onnistuu ja mä en. Takana taas 2 päivän ahmiminen ja tänään sain sen katki.. Mutta en vielä oo syönyt mitään, kahvilla vain menty, enkä varmaan laitakaan mitään suuhuni ja aloitan nyt sen mun tiukan linjani taas....Jälleen kerran..
Mä tarvisin oikeesti ihmisen, joka potkis mua päähän. Sellasen, joka sitten varmasti sanoo päin naama, kaunistelematta, kaiken sen mitä mun on tarve kuulla.. Mulla ei sellasta ihmistä oo elämässäni, kaikki vain miettii ettei loukkaisi mua liian suorilla sanomisillaan, vaikka nimenomaan haluaisin, että ihmiset sanois mulle että "älä syö, sä oot läski, laihduta ja mene mielummin lenkille".

Taas mä huomaan, et mä vain ruikutan täällä kuinka kaikki on perseestä ja teksti alkaa olla täynnä itsesääliä. Mun täytyis ajatella vain sitä mitä oon, kun oon laiha ja miten se vaikuttaa mun elämääni yms. Unohtaa kaikki se ruoka, mikä ei ole edes oikeesti hyvää, ja uskoa itseeni enemmän. Mä vaivun liian herkästi itsesääliin ja sit se on menoa, sitten sitä lohtua haetaan ruoasta. Tänään niin EI tapahdu. Mä niin inhoan tätä säälimistä!!!!

Miten ihanaa oliskin kun sais pukea päälleen mitä vain ja kaikki näyttäis hyvältä, eikä mistään pursua mitkään läskit!?
Kävin eilen ostelemassa uusia vaatteita, vaikka olin ajatellu että en osta, koska se on luovuttamista ja merkki siitä että peli on menetetty.. Mut pakkohan mun on saada vaatteita, joita kehtaa käyttää muuallakin kuin neljän seinän sisällä. Toisaalta näen tän kaiken alkuna; nyt mä ostin kokoa 40, ens kerralla ostan kokoa 38, sitten 36 ja sitten 34.. Aivan sama se mitä ne muut musta ajattelee nyt, koska tämä on pian historiaa ja oon taas se hyvännäköinen, enkä mikään ruma ankanpoikanen. Muutos alkaa tästä.

Mä otan mun tavotteeksi nyt sen, että jokaisesta päivästä kirjoitan tänne edes jotain fiiliksiä ja tulevaisuuden haaveita, haaveita siitä, miltä musta tuntuuu kun oon laiha taas ja saan nauttia siitä ihanan kevyestä olosta, ilman tätä taakkaa.

Whatya want from me??

Onpas kulunut aikaa, ku viimeksi täälä oon rustaillu! Tuntuu ihan että pari päivää sit olisin kirjotellu, vaikka siitä on aikaa jo puoli kuukautta! Näin se aika menee ja mä junnaan samas pistees, vieläkin. Mun kohdalla taitaa se, kesäksi 2200 kuntoon, olla parempi..
Whatever, tässä on nyt takana yks loistava viikko ja yks niin huono viikko, että aivan hävettää ajatella koko asiaa! Loistoviikolla putos 3kg, mutta huonona tuli varmasti kaikki takasin! Kaikkea on taas mieles liikkunut, sokerimunkit enimmäkseen! Haha, naurattaa vieläkin se, kun piti päästä kauppaan niiden takia, pelkästään niiden takia.. Ostin siinä sitten 8 kpl munkkeja, tuoreita tietty, ja lähdin kiertelemään pikkuteitä autolla ja mussutin munkkeja samalla. Ostin toki siinä sivus toisesta kaupasta sit lisää "hyväskää", mutta soitin sit miehelle, et hakee ne pois. Oli se sitten ne hakenut pois mun autosta, kun töistä pääsin. Onneksi!

Aamulla kun lenkillä kävin, kuuntelin samalla radiota ja sielä soi Whatya want from me- biisi.. Tuttu biisi, mutta tänään kuuntelin sen ihan eri ajatuksella. Ennemmin musta tuntu että se kertoo kahdesta eri ihmisestä, mutta nyt ajattelin sen itsenäni, kahtena eri persoonana. Terveenä ja "sairaana", siten että ne kaks persoonaa keskustelis toisilleen..  Tuntuu, että se kertoo musta.

Hey, slow it down
Whataya want from me
Whataya want from me
Yeah, I'm afraid
Whataya want from me
Whataya want from me

There might have been a time
When I would give myself away
Once upon a time
I didn't give a damn
But now here we are
So whataya want from me
Whataya want from me

Just don't give up
I'm workin' it out
Please don't give in
I won't let you down
It messed me up, need a second to breathe
Just keep coming around
Hey, whataya want from me
Whataya want from me
Whataya want from me

Yeah, it's plain to see
that baby you're beautiful
And there's nothing wrong with you
It's me – I'm a freak
but thanks for lovin' me
Cause you're doing it perfectly

There might have been a time
When I would let you slip away
I wouldn't even try but I think
you could save my life

Just don't give up
I'm workin' it out
Please don't give in
I won't let you down
It messed me up, need a second to breathe
Just keep coming around
Hey, whataya want from me
Whataya want from me
Whataya want from me

Just don't give up on me
I won't let you down
No, I won't let you down

So
Just don't give up
I'm workin' it out
Please don't give in
I won't let you down
It messed me up, need a second to breathe
Just keep coming around
Hey, whataya want from me

Just don't give up
I'm workin' it out
Please don't give in
I won't let you down
It messed me up, need a second to breathe
Just keep coming around
Hey, whataya want from me
Whataya want from me
whataya want from me

Kirjottelen taas lisää pian, nyt aikaa ei hirmuisesti  ja pihalla niin ihana ilma, että sinne täytyy mennä!

I got a good feeling!

Kerrankin mulla on hyvä fiilis; eilinen meni hyvin, sain jopa syötyä. Yrityksestä huolimatta söin tavoitteeseen nähden liian vähän, mutta kuitenkin jo paljon. Kitaan upposi hetki-katkarapucaesarsalaatti, 2 appelsiinia ja 100g rasvatonta rahkaa. Hirveän taistelun jouduin mieleni kans käymään, kun salaattia söin. Annos oli pienehkö, mutta silti tuntuii että liikaa silti. Krutongit heivasin heti, kastiketta annoin laittaa rkl:sen. Syötyä tuli mieleen heti että miksi taas, vaikka mitään hirveetä ei ollukkaan tapahtunut. Jouduin oikeasti tosissani työstämään pääkoppaa, että ei mennyt ahmimiseksi, tullut huonoa omaatuntoa tai mennyt oksentamiseksi. Mutta mä ONNISTUIN! Tämmösiä työstämisiä ei oo juurikaan tullut aikasemmin, joten tiedän nyt että mä pystyn siihen.  Tuli käytyä lenkilläkin, kerrankin tuli niin hyvä fiilis, että sillä mentiin sitten loppupäivä.

Tänään mä näin mun terapeuttini, tai niin sanotun sellaisen, mulle jokatapauksessa ajaa terapeutin, jonka kanssa keskusteltiin tästä tilanteesta. Käytiin vähän läpi mitä mä syön ja millä fiiliksellä.. Sanoin sitten, että kaikesta kyllä tulee hirveän huono omatunto, vaikka sinne suuhun ei menisi ku pari omenaa. Se käski mun vain taistella sitä vastaan, unohtaa sen laihtumisen ja ajatella vain että opettelen syömään. Mutta tosiasia on, että ruoka on liian suuressa osassa monella, liiankin suuressa. Se estää paljon elämästä normaalia elämää, vaikka se ei ole ku polttoaine, millä pysytään hengissä. Tuli puheeksi myös se, että mitä positiivista näen tässä hetkessä, mä en pystynyt keksimään mitään, en yhtään mitään. Siinä samassa mietittiin muitakin positiivisia asioita ja mulla löi ihan tyhjää. Musta tuntuu et oon epäonnistuja ja luuseri, joka on läski ikuisesti eikä pysty laihtua. Sitten se sai jotain tärkeetä mun pääkoppaani; mä näen ja kuulen vain negatiiviset asiat, koska haluan kuulla vain ne tässä tilassa.  Se sai mut sit pikkuhiljaa monen mutkan kautta tajuamaan, että mä oon onnistunut, koska multa on painoa pudonnut n. 6kg kuukauden sisällä. Sekin on jo onnistumista ja paljon parempi ku ei mitään tai et sitä olis tullu lisää. Ja ku sitte aloin miettiä kuinka monena päivänä mä oikeesti oon laihduttanut, niin niitä ei ole montaa, ehkä 2 viikkoa.. Toisina kahtena viikkona oon vain ahminu ja ahminu odotellen huomista. En oo koskaan edes miettinyt mitä tämä kaikki aiheuttaa pahimmassa tapauksessa mun terveydelle, jos jatkan näin. Puhuttiin kaikista nivelrikoista, sydänhäiriöistä, luuhaurauksista, lihavana tietenki diabetes ym.. En mä niin pitkälle koskaan ajatellut. Se kans tuli julki, että mun ehkä kannattaa kertoa läheisilleni että mulla on syömishäiriö, ja jos nyt muille näen aiheelliseksi sanoa, niin hyvä olis ihan rehellinen olla. Loppuis se kyyläilykin sit. Nyt mä alan vasta tajuta tän homman, ehkä :)
Se oli pyytänyt myös yhen tyypin kertoon mulle sen elämästä, se on ollut samoissa lähtökohdissa 2 vuotta sitten, mä jopa oon ollut pienempi kuin tämä henkilö silloin. Mut kuitenkin, molemmat sai laihduttua, toinen on tosi hyvässä kunnossa ja toisella liikakiloja riittää. Mä koin sen tosi ahdistavaksi asiaksi, meinasin vain lähteä pois, mutta sain jäätyä. Aikani kuunnelles ja kyselles sain elämäni ensimmäistä kertaa käännettyä ahdistavan ja kipeän tilanteen positiiviseksi energialataukseksi. Ihan hillittömän motivoituneena siinä kuuntelin ja ajattelin että mä pystyn myös ja todellakin onnistun!
Kotiin päästyä sit juttelin mieheni kans ja tuli puheeksi tän päivänen, sekin huomas että ajattelen ihan erilailla nyt asiat ku eilen tai viikko sit. Ja jotenkin erilailla kun ennen, ennen ne oli tyhjiä lupauksia, mutta tämä on aivan jotain muuta! Palaset alkaa siis pikkuhiljaa loksahtaa paikoilleen!

Oon niin liekeissä, että tekis mieli rutistaa kaikkia! Aivan mieletön olo! Tänään en enää oo luuseri, koko päivä on menny ihan nappiin!

Huomisesta tulee hyvä päivä; on paljon ihanaa ohjelmaa. Toki jännitettävääkin löytyy kun on se työhaastattelu, mutta hyvin se menee. Oon vain oma itteni, enkä mikää hissukka.
Oon ansainnu kyllä taputuksen olalle. Hyvä!

Pohjaton kuilu.

Melkein kahden päivän syömättömyys teki tehtävänsä, kun illan mittaan koitin syödä pari leipää ja pienen määrän pastaa.. Oksennuksessa oli pitelemistä, ruoka ei laskenut millään. Taas mielen valtas ajatus siitä oliko järkeä syödä. Vieläkin parin tunnin jälkeen on aivan ällöttävä olo, tuntuu että lentää hetkenä minä hyvänsä ruoka ulos. Mun tekis mieli työntää sormet kurkkuun, oksentaa kaikki pihalle. Luultavasti niin käykin, kun päästin jo sen ajatuksen ulos. Laksatiivipurkkejakin pyörittelin hyvän aikaa käsissäni, mut en vielä kuitenkaan ottanut yhtäkään.Ihme..
Ehkä tämä on kuitenkin edes jonkinlainen merkki siitä, että nyt on mitta täynnä tuokaa & ahmimisia, vaikka tänään ei ns. ahmimista ollutkaan.

Niin hankalalta ku tää tuntuu, niin yksinkertainen asia, jossa oon onnistunut ennenkin. Ennen mulla oli kyllä itsekuria että pudotin 40 kiloa heittämällä, eikä ollut edes vaikeaa. Se tasapainoilukaan ei mitään vaikeaa ole ja mä tiedän sen. Mutta kun edes saisin nämä kilot pois, niin sitä painon pitämistä voi sit vasta alkaa murehtia, ei siitä nyt jo tarvii stressiä ottaa.
Pelkkä ajatus siitä, että ne tämän päivän pastat jää muhun nyt kiinni, saa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun! Toki niin se on joka ruuan kanssa. Söin mä sitten salaattia tai pizzan, molemmissa on yhtä ällöttävä lopputulos.

Matkan varrella on ollu tosi jännä huomata miten tää syömishäiriö on muuttanut kokoajan muotoaan.. Mä oon aika varhaisessa vaiheessa mielestäni jo tiedostanut että mun syöminen ei oo normaalia. Toisaalta siihen meni liian kauan, mutta sit taas toisin ajatellen ei. Joka tapaukses, aluksi se tuntu olevan enemmänkin sellaista et liikunnasta tuli pakkomielle ja kaloreita laskettiin ihan hulluna, jos söin edes yhden pienen karkin, oli se lähdettävä kuluttamaan juoksulenkille. Ruoka ei saanu sisältää minkäänlaista rasvaa, ei sitten ollenkaan... Siitä sitten lähti aterian skippaamiset, mutta jos söinkin skipatuksi tarkoitetun aterian, niin sekin oli kulutettava, vähintäänkin se. Katoin joskus Kiloklubin sivuilla että paljonko saan energiaa päiväs ja paljonko sitä kulutan, ne nyt on suuntaa antavia arvioita.. Tavallisesti päivittäin energiantarve oli kovempi kuin syöty määrä, miinuksella n.4500kcal pyöreästi, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Mutta silloin mä liikuin ihan hullunkiilto silmissä. Söin toki silloin 700-800kcal päivässä, se oli hirveesti jo mulle.
Tuosta se sit lähti pikkuhiljaa siihen karkkipäivän ahmimiseen, josta sitte lähti oksennuskierre käyntiin. Sitten alko paastot, oksentelu ja hullu liikunta taas. Vaikka kuumetta oli, silti oli päästävä lenkille tai salille. Ruoka määräs(ja määrää edelleen) täysin mun elämän. Nyt takana tosi pitkä ahmimisjakso, ilman oksentamista suurimmaksi osaksi, ei juuri lainkaan liikuntaa, joten kilotkin on jäänyt. Tämä on ollut ehkä rankin jakso koskaan. Monesti kaverin kanssa puhuttiin lihoamisesta, että eikö ne lihoavat ihmiset huomaa sitä ennen ku on liian myöhä, mutta totesin itse tän syksyn aikana et ei sitä pakosta huomaa. Vaatteet kiristi, mut ei oo voimia tarttua siihen asiaan kiinni & tehdä sen eteen mitää.. Mutta toivottavasti mä opin tästä edes jotain..


Oon niin jumalauta väsynyt tähän touhuun!

Eilinen meni sängyssä, en jaksanut ajatella edes muuta. Vatsatauti iski pienen lämmön kera, sai syyn kerrankin nukkua vain. Toisaalta olin ihan tyytyväinen, että eilen kaikki tuli läpi mitä suuhunsa laittoi, vaikka en syönytkään ku 3dl jogurttia.. Eipähän päässyt lihoamaan, vaikka mielessä ei todellakaan edes käynyt että alkaisin ahmia jotain. Pitkän tauon jälkeen taas sai kokea miltä tuntuu kun se ruoka tulee ylös, sen verran sairas taidan olla, et nautin siitäkin. Mukavaahan se ei ole, mutta se tuntuu jotenkin rankaisulta itseään kohtaan..

Tänään heräsin ihan kuin eri ihmisenä, fyysisesti. Olisinpa voinutki herätä henkisesti eri ihmisenä. Mikäs sen ihanampaa kuin että saisi herätä ja ongelmat olisi poissa? Vaikka toisaalta, jos kaikki ongelma lähtis pois, niin mitä sitten murehtis? Jälleen kerran näin yöllä unta siitä, kuinka olin hoikka, mulla oli paljon välittäviä ihmisiä ympärillä ja kaikki hyväksy mut. Sellaisesta unesta on aika kova paikka herätä todellisuuteen..  Mahduin unes mun vanhoihin vaatteisiin, nyt ne toppaa reisiin, eikä siitä kirveelläkään ylemmäs mene. Maksaisin ihan mitä vain, ihan niin paljon ku pyydetään, et saisin sen kroppani takaisin, mikä mulla oli vuosi sitten. Vaikka tiedän, etten olisi yhtään sen tyytyväisempi kuin nytkään siihen vartaloon.. Tai ei sitä koskaan tiedä..?

Tarkoitus olis nyt jälleen kerran koittaa tästä saada nyt painoa alas, jos tänään se onnistuisi. En ota mitään paineita, en ajattele asiaa sen enempää, yritän keksiä mahdollisimman paljon tekemistä ja välttää niitä aikoja kun muu perhe syö.  Lenkille tai salille en tänään kyllä mene, kun tuo vatsa on vielä sen verran kummallinen. Saan kyllä ihan kivasti hyötyliikuntaa tuosta hevosten hoidosta, vaikka ei se riitä..

Btw, muksut tulee meille tänään.. Huoh.. Järki taas lähtee, kun ei uskota mitä sanotaan ja kaikki jätetään ku paska perseestä. Välillä tulee niitä aikoja, et mitähän helvettiä mäkin oon ajatellu ku ryhdyin tähän niin nuorena.  Rustailen joku kerta lisää asiasta, nyt on riennettävä tallihommiin!

Väsynyt, voimaton.

Oon niin loppu nyt, oikeesti.  Tämä päivä on yhtä vuoristorataa, en keksinyt muutakaan ku istua koneelle ja alkaa rustata tänne tekstiä.
Ahmittu on taas koko päivän, luettu muiden blogeja ja yritetty etsiä jotain sielunkumppania, et sais huomata ettei ole yksin. Nyt vain tuli se välipysäkki, missä pitöäis miettiä jatkaako vai yrittääkö. Mun voimat on niin lopussa tämän paskan kanssa, en jaksa laittaa edes itelleni enää vastaan, annan kaikessa periksi niin äkkiä. Mitä väliä millään enää on??! Ennen mä pystyin pudottaan painoo kerrasta, ei ollu niitä huomisia, se oli kerrasta selvä. Nyt tuntuu et joku mun alitajunnas tai jossain laittaa hanttiin. Mä inhoan itteeni, en pysty kattoo edes peiliin kunnolla. Haluan olla taas se ihminen jolla ulkosin puolin kaikki kunnossa. Tekis mieli ottaa sakset käteen ja alkaa leikkeleen irti näitä läskejä tai mennä juokseen ja juosta niin kauan et taju lähtee. Voi kunpa joku vetäis nyrkillä päin näköö, jos sit vaikka joku paikka pääkopas menis ruotuun.  Mun on tarkoitus ehkä kärsiä..

Oon ollu taas koko päivän "yksin", on mulla ollu ympärillä ihmisiä, mut mä kaipaisin niin jonkun halausta edes. Tuntuu et tää avioliittoki varman kaatu hyvin pian, kun mä vain tiuskin ja huudan, kun kaikki turhautttaa ja toinen ei sit koske ym. Mä kyllä ite raivoon siitä et "älä vittu koske" tai "mitä sä oikein vahtaat", niin ei sekään oo mukavaa. En mä ajattele asiaa kuitenkaan sen enempää, kun ei oo voimia. Mut haluaisin takaisin sen ajan, kun mustakin tuntui oikeesti hyvältä, tiesin miltä tuntuu olla rakastunu. Nyt ei tunnu jäävän aikaa mihinkään muuhun ku omien henk.kohtasien ongelmien kans pyöriminen. Haluaisin vain painaa pääni mieheni syliin ja olla vain, olla kaikessa rauhassa ja unohtaa muut asiat, ei sellasta aikaa enää ole vaikka oon yrittäny järjestää.. Mä kaipaan hellyyttä ja huomiota, ei sen tarvi olla ku edes halaus.
Mä en kyllä haluaisi mistään hinnasta luopua tästä suhteesta, ei mun elämäs ole ollut, eikä tuu oleen ketään vastaavaa. Mä kuitenkin voin puhua melkein kaikesta ja oleen oma itteni. Oon niin kyllästyny niihin "kakaroihin", jotka vain ryyppää ja riehuu joka viikonloppu. Nyt mun ei tarvi pelätä sitä, et löydän mieheni jonku toisen kans kotoani tai että kuulen että kenen kans se makas sillon ja sillon. Mua on petetty ihan liikaa edellisissä suhteissa ja toivottavasti en joudu kokemaan enää sitä koskaan. Se vei mun viimeisetkin itsetuntoni rippeet silloin.. Jos nyt jostain syystä tapahtuis niin että kokisin vielä jotain niin kamalaa nykyisenkin kanssa, niin en enää koskaan luottais yhteenkään mieheen, en kehenkään. Mut olis silloin petetty niin pahasti ku vain voi kukaan ketään pettää. Ei olisi ketään kehen luottaa. Ei ketään.
En mä pysty luottaan ihmisiin, tiedän et jokainen puhuu paskaa selän takana, varmasti. Se on toisaalta niin väärin, vaikka teen sitä itekki, mutta sellasista ihmisistä, joista en välitä niin kovasti.  Vaikka mulla ystäviä on ja kavereita, en mä silti tunne et voin olla TÄYSIN rehellinen kellekään, aina jätän jotain kertomatta, koska pelkään  et mut hylätään lopunkin, koska en oo sellainen ku halutaan.  Tekis mieli toisaalta kertoo joskus ihan täysin rehellisesti kaikki miltä musta tuntuu, ne kyllä ajattelis et oon ihan outo ja sekasin. Ykski sano joskus mulle et "syö niitä lääkkeitäs, ku tuntuu että oot niin vitun sekasin, ehkä sä niillä paranet!"  Ei se ollu mukavasti sanottu...

Oon useesti huomannu, ettei mua kukaan edes kuuntele, koska kaikki asiat joista puhun, niin kukaan ei niitä muista edes seuraavalla kertaa. Se on kyllä ollu törkeyden huippu, kun kerran soitin itku kurkus yhdelle ystävälle ja meinasin sitten avautua edes sille, kokeilin ensin tikulla jäätä ja aloitin varovasti kyselemällä mitä sille kuuluu. Se puhu hyvän aikaa omista asioista, sitten alko höpöttämään jotain niin turhaa, ihan tyhjänpäivästä, verrattavis säästä puhumiseen, ja kun yritin kertoa omasta päivästä, niin tuli vain tylyjä vastauksia. Sen jälkeen en hirveesti oo edes uskaltanu puhua kellekkään, koska pelkään et mut tyrmätään. On vaikeeta edes kirjoittaa, en osaa käsitellä näitä asioita vissiin edes. Tai en uskalla tuoda niitä julki. En tiedä...  Mut yleensä nämä kaikki yhteydenpidotkin menee niin että mä olen se joka soittelee, toki omasta halusta, mut kaikki olettaaki jo vissiin et kyllä mä soitan. Mä saatan soittaa ihan vaikka silläkin, että oon puolituntia hiljaa. Se et tiedän et mulla on joku sielä langan päässä helpottaa. Jokasessa tämmöses puhelus on melkein kyllä ollu tarkotus avautuakkin, mutta en vain uskalla.

Kannan hirveetä taakkaa sisälläni, en vain tiedä miten saisin sen kaiken sanoiksi ja mistä lähtisin sitä purkamaan.. Toki tää blogihommaki on ihan uutta mulle vielä, ehkä mä sit pelkään jotain.. En pysty asioista edes puhua kenenkää ammattiauttajan kans, koska tunnen et ne on liian ahdistavia aiheita.. Mun elämäs on tapahtunut mulle ihan liikaa, aivan liikaa.. Äidin & isän ikuinen tappelu, isän juominen, vanhempien lyöminen, isän haukkuminen, koulukiusaaminen vuosien ajan, äidin itsariyritykset(joissa molemmissa mä olin se, joka sattu tuleen viimehetkellä paikanpäälle ja pelastaan sen hengen), vanhemmille oon ollut pelkkä pettymys ja virhe, ovat sen mulle sanoneetkin, raiskaus, itsarin yritykset, poikaystävän pahoinpiteleminen, vaikea masennus ja syömishäiriö, pettäminen.. liikaa.. ihan liikaa.. Ehkä nyt niitä on edes helpompi lähteä purkamaan, kun ne sain suurinpiirtein listattua.. Toivottavasti. Ehkä saan kerättyä nämä sirpaleet ja yrittää liimata niitä jotenkin toisiinsa, sitä on vaikee sanoa kuinka kauan kasassa pysyy.


Nyt pakko mennä jo nukkumaan, kello alkaa olla jo pian yli puolenyön, aamulla aikanen herätys.. En kyllä saa nukuttuakaan, mut ihan sama..

Huoh..

Ihan uskomatonta. Mä pilasin taas kaiken.  Meni muuten taas hyvin, mut töissä jälleen kerran menin syömään.. En toki paljoa ja vain kaurapuuroa, mutta ei sitä pitäny syödä. Oon niin väsyny oikeesti tähän pelleilyyn. Kotiin ku pääsin niin johan syötiin kaks kanapatonkia, kaloreita päälle 500/ patonki, et kiva kiva. Nyt väsyttää, tekis mieli mennä nukkumaan. Voisin nukkua kyllä oikeesti loppuelämäni, ei tämä tästä muutu enää. Mun tyhmäs mieles kävi vielä sekin, et jos teen täytekakun... Mitähän mä silläkin sitten tekisin? Kädet sinertää, kylmä on koko ajan.. Kaikki tuntuis taas maistuvan, kävin hakemas fanipalojakin pari pussia, ison mökö(karkki)pussin, tuutteja ja jotain riisisuklaata.. Toivoisin etten koskis niihin, mutta niin ei tuu käymään, luultavasti ne on syöty alta aika yksikön, vielä päälle jotain. Päivä 1 oli eilen, mut tänään ei kyllä toista päivää tullut. Huomenna, (hahahah) niin huomenna uusiksi..
Ajatukset on ihan hukassa, eikä kulje lainkaan..

Salille oli tarkoitus mennä, soitin sinne, että en oo tulossa, kun pitää olla töis.. Ja pah, valehtelen minkä kerkeen..On niin  syyllinen olo tästä kaikesta! Tämä alkaa jo olla aivan typerää, miksi mä varailen tunteja ja maksan salin jäsenyydestä, kun en kerta käy?! Ite tässä eniten menetän.  tää taitaa olla sitä kuntoilua, kun on salikortti lompsassa, eikä sillä sit muuta teekkään.

Mulle soitettiin tänään töistä, joita hain.. Saisin mennä työhaastatteluun tiistaina. Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen oli, että mitä puen päälleni ettei ne naura mulle? Sit kun haastattelu on vielä äidin työpaikalla, niin sielä on viissataa silmäparia kyyläämässä mua. Mua niin ärsyttää se, kun ihmiset on niin kiinnostuneita toisten asioista, juoruaa ym. Juttelin kaverin kanssa ko. työpaikasta ja kuulemma joku määräaikanen soppari, alta 30h/viikko tunteja, joten saattaa olla ihan turha reissu edes mennä haastatteluun. Mut siihen nyt on vielä aikaa, onneksi..
Aloin siinä sivussa miettiin et mitä sitä elämällään tekis; meniskö kouluun vai oppisopimuksella johonkin, kun ei tämä kokin tutkinto houkuta lainkaan enää kun en alani töitä halua tehdä sen takia, koska joudun sen ruuan kanssa olemaan tekemisissä päivittäin sit.. Se on liikaa mulle vielä tässä vaiheessa. Haluaisin toisaalta parturiksi, tehdä jotain siistiä sisähommaa, mutta niitäkin kun täällä on liikaa ja joka nurkalla. Eikä mulla kyllä toisin ajatellen ole varaa nyt lähtee opiskeleen, kun asuntolainaa ei opintotuella makseta.

Töissä oli tänään puhetta työkaverin kans sen jostain perheenjäsenestä, jolla on syömishäiriö myös. Mulla kävi mielessä, et pitäiskö mun sanoa vain sieläkin, mikä mun tilanne syömisen kanssa on, ehkä sit kun nekin tietoisia siitä olis ei tulis niitä ahmimisia sielä.. Ne on kyllä aivan mahtavia ihmisiä sielä, saadaan nauraa vedet silmissä, saan siitä sen tunteen, et kaikki olis normaalia ja ennen kaikkea mä olisin normaali. En sit tiedä kannattaako mun olla rehellinen ja sanoa oikeasti kuinka asiat on? En mä kuitenkaan sitä halua, et ihmiset alkaa säälimään ja taputtelee selkään. Kyllä toi töihin palaaminen toisaalta kannatti, saa edes hetkeksi muuta ajateltavaa, vaikka töissäkin pyörii kaikki asiat mielessä, mutta voittaa se sen aina, jos kuvitellaan et kotona yksin olisin. Hulluksi mä tulisin.

Alkaa jo niin lujaa lyömään tyhjää koko homma, et taidanpa lopetella.

..päivä 1?

Tänään on ollu ihan ok päivä kaikinpuolin.. Aamulla nukuin turhan myöhään, mutta aikaa jäi kuitenki ihan kivasti ennenku töihin piti. Mä niin nautin oikeesti ku aurinko paisto ja oli niin ihana ilma! Se toiki lisäpotkua tähän päivään, huvitti pihallaki tehdä hommia. Siivota en ehtiny, kun sit ajattelin et meen kävellen töihin, saan samalla nauttia ilmasta.
Se on mulle jollainlailla terapeuttista, kun ei tarvii ajatella mitään; laittaa musat soimaat ja antaa mennä. Urheiluhan aina auttaa.. Mut eniten mun on ikävä sitä kun hiki lentää kunnolla ja tuntuu et joka raaja huutaa apua. Se saa sen tunteen, et "hei, nyt mä onnistuin". Täytyy varmaan mennä huomenna vähän palautteleen tuota lihaskuntoa, kun on pian viikko jo taas taukoa. Tahti pitää pitää kovana. Oon ajatellu et 15 kiloo lähtee 8 viikos, ekalle viikolle tavoitteena -5kg(paljon se on, mut ei mahdotonta!) ja sit -2kg/ viikko. Mikään ei oo mahdotonta mulle, kun otan sen pääni. Mä tiedän kyllä että pystyn noihin lukemiin, ehkä parempiinkin- kokeillaan!

Mä oon kyllä ihan oikeesti positiivisesti yllättynyt tähän päivään; mä en oo ahminu mitään! Toki vielä en uskalla ajatella mitään välierävoittoa, koska on täs vielä aikaa. Mut olo muuten on aika tyhjä, hieman kiukkunenkin.. Tuntuu et pikkuasiatki ottaa päähän ja turhauttaa. En mä ennen tällänen ollu.. Auttais varmaan jos söis jotain taas tälle päivälle... Ei tämä syömättömyyskään terveellistä ole, mut minkäs teet kun et osaa.

En hirveeti oo ehtiny psyykata itteeni tänään, muuta ku luomalla niitä tavoite kuvia mieleeni, joihin mä aion päästä. Kyllä mä nyt jo oon melkein päivän lähempänä sitä taas!

Joko olis se päivä 1? :)

Normipäivä?

Eilistä:

Aamu oli ihan ok, mut töis sit taas jotain tapahtu.. Mentiin syömään ja olin ajatellu etten syö, mut kattelin salaattipöytää siihen malliin et "eikai haittaa jos mä vähäsen otan?". Haittas se sit kuitenkin, kasasin ison läjän sitä salaattia ja otin siinä leivän, toisen, kolmannen.. Jälkkäriäki piti syödä, vaikkei ollu edes hyvää. Söin siinä sit heti kolme kulhollista.. Siinä kahvia juodessa päätin vielä hakea muutaman keksin ja tein vielä leivän, kun se ruisleipä haisi niin hyvältä.. Siinä se oli sit valmiina taas mun oravanpyörä.. Muut kun laitto lounaspöytää pois, niin mun oli pakko napsia vielä ties mitä suuhun, meni lounaalla olleita kalapuikkoja, keksiä, leipä, kermavaahtoa.. Mitä järkeä on syödä sitä salassa hotkimalla, olis vain ollut tyytyväinen siihen mitä söi ja nauttinu siitä.. Tuntu et vois syödä kaiken mikä eteen tulee, ja niin melkein teinkin.. Lopun varmaan kukin voi arvata..

Kotiin ku pääsin oli mieles vain ne keksipaketit, jotka olin saanu huijattua kotiin sillä, että sanoin meille tulevan vieraita.. Sithän se paljastu, mutta keksit oli pakko syödä pois. Popsin siinä ohimennen 2 pakettia keksiä ja join kahvia pannullisen, maha oli jo räjähtämispistees, mutta oli saatava sielä muroja, kaurapuusoa, leipää ja taas kaikke amitä kaapis oli. Sain sen turvakuplani ympärilleni nyt, vaikka olo oli toivoton.

Mun "terveyskonsultti" soitti mulle, se oli maanantaina nähnyt ettei kaikki oo ok ja kysy sit mikä mättää. Yritin sit sille selittää kaikkia niitä asioita mitä mieles liikku just sillon, sain nyt edes hitusen sanottua, vaikka suurinosa ei just sillon tullu mieleen. Mieli alkaa olla niin sekasin, ettei muista enää yhtään mistään mitään, enkä enää tunne itteeni ollenkaan. Se sit neuvo mua pitään kiinni niistä asioista jotka saa mut hyvälle tuulelle ja kehumaan itteeni, mutta mitä ne asiat on? Sen kun tietäisin...

Kello lähenee jo yheksää ja oon niin täynnä ruokaa, että hengityskin tuntuu vaikeelta. Maha näyttää siltä, et odotan lasta- tosi kiva.. Ei tämä ole kivaa, ei todellakaan. Kaikki mitä suuhuni laitan pidentää tätä mun matkaani tavoitteeseen.. Mulla siis on tavoitteena saada nämä syksyn tuomat kilot (15kg, aika paljon..eikö?) pois ja sit vetää treenit niin täysillä, että oon vielä yhtä hyvässä kunnossamitä oon ollutkin.Painon tulee olla alle 60, miel. siinä jossain 53-55, mutta tavoitteena toi 60 nyt alkuun vaikke se ei oo hyvä luku.. Mut parempi kun tää. Mun täytyis vain saada haudattua menneet ja jatkaa eteenpäin, menneeseen en voi enää vaikuttaa, mut tulevaisuudesta saan tehtyä ihan sitä mitä oikeasti haluan. En vain pääse irti millään, en sit millään. Kilot tuli takasi ku halusin paeta sinne mun turvakuplaani, jonka saan ympärille, ku oon syöny..Se ei oo kyllä todellakaan hyvä paikka toisaalta koska sit tulee se kaikki epätoivo ja tuska.. Se oli pelkkää syömistä koko sen ajan, olin niin turvoksissakin, en jaksanu mitää tehdä, nukkua vain. Se on sellanen tunne, että vois verrata sitä kunnon känniin; kaikki unohtuu, murheita ei enää edes muista. Onneks en läträä viinan kanssa, vaikka toisaalta, se ei olis tuonu näitä kiloja ehkä.. Musta vain tuntuu et mä oon kadottanut reilun puolisen vuotta ihan täysin, kun oon telkeytyny kotiin seinien sisälle, en kehtaa edes kavereille näyttäytyä, kaupas käydä tai mitään muutakaan.. Salille just ja just kehtaa mennä. Vanhempien työ välttelen viimeseen asti menemistä, äiti on niin kova arvostelemaan. Mä en oo ollu missään ruumiin muodos hyvä, niin jatkais se sitä taas, nyt vain sanat sattuu enemmän. Tuntuu ettei se tajua sitä seikkaa, että mua kiusattiin ala-asteella ja yläasteen alus lihavuudesta.. Isä ei niin jaksa piitata, mut sit taas raivoo muista asioista. Mut tuntuu et kaikki nauraa mulle jotenkin. Nyt kun mietin elämääni, niin mulla ei oo oikeestaan mitään... Tai on, oma talo, mies, hevosia, ystäviä(?), mutta ei silti ole mitään...

Syöminen ja minäkuva pyörii pääs koko päivän, joka päivä. Ei siitä pääse mihinkää. Peiliin en halua kattoa, mut pakko se joskus on. Sieltä kattoo joku ihan outo, joku ruma ja läski. Hyi hel*****!! Siis mikäänei ällötä niin paljon ku mä itteeni. Se vaikuttaa niin paljon sit taas mun muuhunkin elämääni; suhteeseen ja arki-päiviin. Mä toki tiedän, et on mun oma vika et oon täs jamas ja ite pystyn tämän muutaa, mut oon jo reilun puolivuotta hokenu "huomenna"-sanaa, eikä sitä huomista oo tullu. Oon kyseenalaistanu motivaationi ja uskoni itteen täysin. Miksi uskoa, kun en edes tiedä kuka oon? Jälleen kerran mä yritän huomenna, nyt onnistuen.. Kaikki se hokeminen ja turhat lupaukset saa nyt loppua. Mikään ei ole sen arvoista, et pilaan elämäni. Se on pilattu jo liian monta kertaa. Mä oon nyt niin vihainen! Mä keksin keinot, uskon itteeni ja haluan onnistua.

Ehkä mä sitten olen parempi ihminen....?

Taustoja

22-vuotias naisen alku. Entinen koulukiusattu, nykyään sairastan vaikeaa masennusta ja syömishäiriötä.
Asun aviomieheni kanssa omassa ok-talossa maalla. Uusioperheessä eletään, mulla ei ole lapsia.
Eläimiä löytyy jokunen, pari hevosta ja koira. Tärkeitä ovat.
Harrastuksiin kuuluu mm. body pump, sh'bam, lenkkeily ja kuntosali.
Huonot välit löytyy vanhempiin, tai oikeastaan etäiset. Ystävät on kultaakin tärkeämpiä, mutta monet jääneet taka-alalle ongelmieni myötä.


Mulla on takana elämäni kovin vuosi, en olis uskonut et tää edes näin voi mennä. Vois sanoa et oon täysin vetäytyny kuoreeni, ennen mä edes olin koko ajan menossa ja piti olla jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Nyt on kaikki toisin, enää en jaksa edes ajatella muita.

Tarkoitus on kirjoittaa blogiin tulevasta laihdutus urakasta, päästä takaisin samoihin mittoihin kuin ennen. Välillä saattaa niitä huonoja aikoja tulla ja tuleekin, mutta yritetään pysyä tiukalla linjalla!