Huoh..

Ihan uskomatonta. Mä pilasin taas kaiken.  Meni muuten taas hyvin, mut töissä jälleen kerran menin syömään.. En toki paljoa ja vain kaurapuuroa, mutta ei sitä pitäny syödä. Oon niin väsyny oikeesti tähän pelleilyyn. Kotiin ku pääsin niin johan syötiin kaks kanapatonkia, kaloreita päälle 500/ patonki, et kiva kiva. Nyt väsyttää, tekis mieli mennä nukkumaan. Voisin nukkua kyllä oikeesti loppuelämäni, ei tämä tästä muutu enää. Mun tyhmäs mieles kävi vielä sekin, et jos teen täytekakun... Mitähän mä silläkin sitten tekisin? Kädet sinertää, kylmä on koko ajan.. Kaikki tuntuis taas maistuvan, kävin hakemas fanipalojakin pari pussia, ison mökö(karkki)pussin, tuutteja ja jotain riisisuklaata.. Toivoisin etten koskis niihin, mutta niin ei tuu käymään, luultavasti ne on syöty alta aika yksikön, vielä päälle jotain. Päivä 1 oli eilen, mut tänään ei kyllä toista päivää tullut. Huomenna, (hahahah) niin huomenna uusiksi..
Ajatukset on ihan hukassa, eikä kulje lainkaan..

Salille oli tarkoitus mennä, soitin sinne, että en oo tulossa, kun pitää olla töis.. Ja pah, valehtelen minkä kerkeen..On niin  syyllinen olo tästä kaikesta! Tämä alkaa jo olla aivan typerää, miksi mä varailen tunteja ja maksan salin jäsenyydestä, kun en kerta käy?! Ite tässä eniten menetän.  tää taitaa olla sitä kuntoilua, kun on salikortti lompsassa, eikä sillä sit muuta teekkään.

Mulle soitettiin tänään töistä, joita hain.. Saisin mennä työhaastatteluun tiistaina. Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen oli, että mitä puen päälleni ettei ne naura mulle? Sit kun haastattelu on vielä äidin työpaikalla, niin sielä on viissataa silmäparia kyyläämässä mua. Mua niin ärsyttää se, kun ihmiset on niin kiinnostuneita toisten asioista, juoruaa ym. Juttelin kaverin kanssa ko. työpaikasta ja kuulemma joku määräaikanen soppari, alta 30h/viikko tunteja, joten saattaa olla ihan turha reissu edes mennä haastatteluun. Mut siihen nyt on vielä aikaa, onneksi..
Aloin siinä sivussa miettiin et mitä sitä elämällään tekis; meniskö kouluun vai oppisopimuksella johonkin, kun ei tämä kokin tutkinto houkuta lainkaan enää kun en alani töitä halua tehdä sen takia, koska joudun sen ruuan kanssa olemaan tekemisissä päivittäin sit.. Se on liikaa mulle vielä tässä vaiheessa. Haluaisin toisaalta parturiksi, tehdä jotain siistiä sisähommaa, mutta niitäkin kun täällä on liikaa ja joka nurkalla. Eikä mulla kyllä toisin ajatellen ole varaa nyt lähtee opiskeleen, kun asuntolainaa ei opintotuella makseta.

Töissä oli tänään puhetta työkaverin kans sen jostain perheenjäsenestä, jolla on syömishäiriö myös. Mulla kävi mielessä, et pitäiskö mun sanoa vain sieläkin, mikä mun tilanne syömisen kanssa on, ehkä sit kun nekin tietoisia siitä olis ei tulis niitä ahmimisia sielä.. Ne on kyllä aivan mahtavia ihmisiä sielä, saadaan nauraa vedet silmissä, saan siitä sen tunteen, et kaikki olis normaalia ja ennen kaikkea mä olisin normaali. En sit tiedä kannattaako mun olla rehellinen ja sanoa oikeasti kuinka asiat on? En mä kuitenkaan sitä halua, et ihmiset alkaa säälimään ja taputtelee selkään. Kyllä toi töihin palaaminen toisaalta kannatti, saa edes hetkeksi muuta ajateltavaa, vaikka töissäkin pyörii kaikki asiat mielessä, mutta voittaa se sen aina, jos kuvitellaan et kotona yksin olisin. Hulluksi mä tulisin.

Alkaa jo niin lujaa lyömään tyhjää koko homma, et taidanpa lopetella.