Kerrankin mulla on hyvä fiilis; eilinen meni hyvin, sain jopa syötyä. Yrityksestä huolimatta söin tavoitteeseen nähden liian vähän, mutta kuitenkin jo paljon. Kitaan upposi hetki-katkarapucaesarsalaatti, 2 appelsiinia ja 100g rasvatonta rahkaa. Hirveän taistelun jouduin mieleni kans käymään, kun salaattia söin. Annos oli pienehkö, mutta silti tuntuii että liikaa silti. Krutongit heivasin heti, kastiketta annoin laittaa rkl:sen. Syötyä tuli mieleen heti että miksi taas, vaikka mitään hirveetä ei ollukkaan tapahtunut. Jouduin oikeasti tosissani työstämään pääkoppaa, että ei mennyt ahmimiseksi, tullut huonoa omaatuntoa tai mennyt oksentamiseksi. Mutta mä ONNISTUIN! Tämmösiä työstämisiä ei oo juurikaan tullut aikasemmin, joten tiedän nyt että mä pystyn siihen. Tuli käytyä lenkilläkin, kerrankin tuli niin hyvä fiilis, että sillä mentiin sitten loppupäivä.
Tänään mä näin mun terapeuttini, tai niin sanotun sellaisen, mulle jokatapauksessa ajaa terapeutin, jonka kanssa keskusteltiin tästä tilanteesta. Käytiin vähän läpi mitä mä syön ja millä fiiliksellä.. Sanoin sitten, että kaikesta kyllä tulee hirveän huono omatunto, vaikka sinne suuhun ei menisi ku pari omenaa. Se käski mun vain taistella sitä vastaan, unohtaa sen laihtumisen ja ajatella vain että opettelen syömään. Mutta tosiasia on, että ruoka on liian suuressa osassa monella, liiankin suuressa. Se estää paljon elämästä normaalia elämää, vaikka se ei ole ku polttoaine, millä pysytään hengissä. Tuli puheeksi myös se, että mitä positiivista näen tässä hetkessä, mä en pystynyt keksimään mitään, en yhtään mitään. Siinä samassa mietittiin muitakin positiivisia asioita ja mulla löi ihan tyhjää. Musta tuntuu et oon epäonnistuja ja luuseri, joka on läski ikuisesti eikä pysty laihtua. Sitten se sai jotain tärkeetä mun pääkoppaani; mä näen ja kuulen vain negatiiviset asiat, koska haluan kuulla vain ne tässä tilassa. Se sai mut sit pikkuhiljaa monen mutkan kautta tajuamaan, että mä oon onnistunut, koska multa on painoa pudonnut n. 6kg kuukauden sisällä. Sekin on jo onnistumista ja paljon parempi ku ei mitään tai et sitä olis tullu lisää. Ja ku sitte aloin miettiä kuinka monena päivänä mä oikeesti oon laihduttanut, niin niitä ei ole montaa, ehkä 2 viikkoa.. Toisina kahtena viikkona oon vain ahminu ja ahminu odotellen huomista. En oo koskaan edes miettinyt mitä tämä kaikki aiheuttaa pahimmassa tapauksessa mun terveydelle, jos jatkan näin. Puhuttiin kaikista nivelrikoista, sydänhäiriöistä, luuhaurauksista, lihavana tietenki diabetes ym.. En mä niin pitkälle koskaan ajatellut. Se kans tuli julki, että mun ehkä kannattaa kertoa läheisilleni että mulla on syömishäiriö, ja jos nyt muille näen aiheelliseksi sanoa, niin hyvä olis ihan rehellinen olla. Loppuis se kyyläilykin sit. Nyt mä alan vasta tajuta tän homman, ehkä :)
Se oli pyytänyt myös yhen tyypin kertoon mulle sen elämästä, se on ollut samoissa lähtökohdissa 2 vuotta sitten, mä jopa oon ollut pienempi kuin tämä henkilö silloin. Mut kuitenkin, molemmat sai laihduttua, toinen on tosi hyvässä kunnossa ja toisella liikakiloja riittää. Mä koin sen tosi ahdistavaksi asiaksi, meinasin vain lähteä pois, mutta sain jäätyä. Aikani kuunnelles ja kyselles sain elämäni ensimmäistä kertaa käännettyä ahdistavan ja kipeän tilanteen positiiviseksi energialataukseksi. Ihan hillittömän motivoituneena siinä kuuntelin ja ajattelin että mä pystyn myös ja todellakin onnistun!
Kotiin päästyä sit juttelin mieheni kans ja tuli puheeksi tän päivänen, sekin huomas että ajattelen ihan erilailla nyt asiat ku eilen tai viikko sit. Ja jotenkin erilailla kun ennen, ennen ne oli tyhjiä lupauksia, mutta tämä on aivan jotain muuta! Palaset alkaa siis pikkuhiljaa loksahtaa paikoilleen!
Oon niin liekeissä, että tekis mieli rutistaa kaikkia! Aivan mieletön olo! Tänään en enää oo luuseri, koko päivä on menny ihan nappiin!
Huomisesta tulee hyvä päivä; on paljon ihanaa ohjelmaa. Toki jännitettävääkin löytyy kun on se työhaastattelu, mutta hyvin se menee. Oon vain oma itteni, enkä mikää hissukka.
Oon ansainnu kyllä taputuksen olalle. Hyvä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti