Kerrankin mulla on hyvä fiilis; eilinen meni hyvin, sain jopa syötyä. Yrityksestä huolimatta söin tavoitteeseen nähden liian vähän, mutta kuitenkin jo paljon. Kitaan upposi hetki-katkarapucaesarsalaatti, 2 appelsiinia ja 100g rasvatonta rahkaa. Hirveän taistelun jouduin mieleni kans käymään, kun salaattia söin. Annos oli pienehkö, mutta silti tuntuii että liikaa silti. Krutongit heivasin heti, kastiketta annoin laittaa rkl:sen. Syötyä tuli mieleen heti että miksi taas, vaikka mitään hirveetä ei ollukkaan tapahtunut. Jouduin oikeasti tosissani työstämään pääkoppaa, että ei mennyt ahmimiseksi, tullut huonoa omaatuntoa tai mennyt oksentamiseksi. Mutta mä ONNISTUIN! Tämmösiä työstämisiä ei oo juurikaan tullut aikasemmin, joten tiedän nyt että mä pystyn siihen. Tuli käytyä lenkilläkin, kerrankin tuli niin hyvä fiilis, että sillä mentiin sitten loppupäivä.
Tänään mä näin mun terapeuttini, tai niin sanotun sellaisen, mulle jokatapauksessa ajaa terapeutin, jonka kanssa keskusteltiin tästä tilanteesta. Käytiin vähän läpi mitä mä syön ja millä fiiliksellä.. Sanoin sitten, että kaikesta kyllä tulee hirveän huono omatunto, vaikka sinne suuhun ei menisi ku pari omenaa. Se käski mun vain taistella sitä vastaan, unohtaa sen laihtumisen ja ajatella vain että opettelen syömään. Mutta tosiasia on, että ruoka on liian suuressa osassa monella, liiankin suuressa. Se estää paljon elämästä normaalia elämää, vaikka se ei ole ku polttoaine, millä pysytään hengissä. Tuli puheeksi myös se, että mitä positiivista näen tässä hetkessä, mä en pystynyt keksimään mitään, en yhtään mitään. Siinä samassa mietittiin muitakin positiivisia asioita ja mulla löi ihan tyhjää. Musta tuntuu et oon epäonnistuja ja luuseri, joka on läski ikuisesti eikä pysty laihtua. Sitten se sai jotain tärkeetä mun pääkoppaani; mä näen ja kuulen vain negatiiviset asiat, koska haluan kuulla vain ne tässä tilassa. Se sai mut sit pikkuhiljaa monen mutkan kautta tajuamaan, että mä oon onnistunut, koska multa on painoa pudonnut n. 6kg kuukauden sisällä. Sekin on jo onnistumista ja paljon parempi ku ei mitään tai et sitä olis tullu lisää. Ja ku sitte aloin miettiä kuinka monena päivänä mä oikeesti oon laihduttanut, niin niitä ei ole montaa, ehkä 2 viikkoa.. Toisina kahtena viikkona oon vain ahminu ja ahminu odotellen huomista. En oo koskaan edes miettinyt mitä tämä kaikki aiheuttaa pahimmassa tapauksessa mun terveydelle, jos jatkan näin. Puhuttiin kaikista nivelrikoista, sydänhäiriöistä, luuhaurauksista, lihavana tietenki diabetes ym.. En mä niin pitkälle koskaan ajatellut. Se kans tuli julki, että mun ehkä kannattaa kertoa läheisilleni että mulla on syömishäiriö, ja jos nyt muille näen aiheelliseksi sanoa, niin hyvä olis ihan rehellinen olla. Loppuis se kyyläilykin sit. Nyt mä alan vasta tajuta tän homman, ehkä :)
Se oli pyytänyt myös yhen tyypin kertoon mulle sen elämästä, se on ollut samoissa lähtökohdissa 2 vuotta sitten, mä jopa oon ollut pienempi kuin tämä henkilö silloin. Mut kuitenkin, molemmat sai laihduttua, toinen on tosi hyvässä kunnossa ja toisella liikakiloja riittää. Mä koin sen tosi ahdistavaksi asiaksi, meinasin vain lähteä pois, mutta sain jäätyä. Aikani kuunnelles ja kyselles sain elämäni ensimmäistä kertaa käännettyä ahdistavan ja kipeän tilanteen positiiviseksi energialataukseksi. Ihan hillittömän motivoituneena siinä kuuntelin ja ajattelin että mä pystyn myös ja todellakin onnistun!
Kotiin päästyä sit juttelin mieheni kans ja tuli puheeksi tän päivänen, sekin huomas että ajattelen ihan erilailla nyt asiat ku eilen tai viikko sit. Ja jotenkin erilailla kun ennen, ennen ne oli tyhjiä lupauksia, mutta tämä on aivan jotain muuta! Palaset alkaa siis pikkuhiljaa loksahtaa paikoilleen!
Oon niin liekeissä, että tekis mieli rutistaa kaikkia! Aivan mieletön olo! Tänään en enää oo luuseri, koko päivä on menny ihan nappiin!
Huomisesta tulee hyvä päivä; on paljon ihanaa ohjelmaa. Toki jännitettävääkin löytyy kun on se työhaastattelu, mutta hyvin se menee. Oon vain oma itteni, enkä mikää hissukka.
Oon ansainnu kyllä taputuksen olalle. Hyvä!
maanantai 13. helmikuuta 2012
lauantai 11. helmikuuta 2012
Pohjaton kuilu.
Melkein kahden päivän syömättömyys teki tehtävänsä, kun illan mittaan koitin syödä pari leipää ja pienen määrän pastaa.. Oksennuksessa oli pitelemistä, ruoka ei laskenut millään. Taas mielen valtas ajatus siitä oliko järkeä syödä. Vieläkin parin tunnin jälkeen on aivan ällöttävä olo, tuntuu että lentää hetkenä minä hyvänsä ruoka ulos. Mun tekis mieli työntää sormet kurkkuun, oksentaa kaikki pihalle. Luultavasti niin käykin, kun päästin jo sen ajatuksen ulos. Laksatiivipurkkejakin pyörittelin hyvän aikaa käsissäni, mut en vielä kuitenkaan ottanut yhtäkään.Ihme..
Ehkä tämä on kuitenkin edes jonkinlainen merkki siitä, että nyt on mitta täynnä tuokaa & ahmimisia, vaikka tänään ei ns. ahmimista ollutkaan.
Niin hankalalta ku tää tuntuu, niin yksinkertainen asia, jossa oon onnistunut ennenkin. Ennen mulla oli kyllä itsekuria että pudotin 40 kiloa heittämällä, eikä ollut edes vaikeaa. Se tasapainoilukaan ei mitään vaikeaa ole ja mä tiedän sen. Mutta kun edes saisin nämä kilot pois, niin sitä painon pitämistä voi sit vasta alkaa murehtia, ei siitä nyt jo tarvii stressiä ottaa.
Pelkkä ajatus siitä, että ne tämän päivän pastat jää muhun nyt kiinni, saa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun! Toki niin se on joka ruuan kanssa. Söin mä sitten salaattia tai pizzan, molemmissa on yhtä ällöttävä lopputulos.
Matkan varrella on ollu tosi jännä huomata miten tää syömishäiriö on muuttanut kokoajan muotoaan.. Mä oon aika varhaisessa vaiheessa mielestäni jo tiedostanut että mun syöminen ei oo normaalia. Toisaalta siihen meni liian kauan, mutta sit taas toisin ajatellen ei. Joka tapaukses, aluksi se tuntu olevan enemmänkin sellaista et liikunnasta tuli pakkomielle ja kaloreita laskettiin ihan hulluna, jos söin edes yhden pienen karkin, oli se lähdettävä kuluttamaan juoksulenkille. Ruoka ei saanu sisältää minkäänlaista rasvaa, ei sitten ollenkaan... Siitä sitten lähti aterian skippaamiset, mutta jos söinkin skipatuksi tarkoitetun aterian, niin sekin oli kulutettava, vähintäänkin se. Katoin joskus Kiloklubin sivuilla että paljonko saan energiaa päiväs ja paljonko sitä kulutan, ne nyt on suuntaa antavia arvioita.. Tavallisesti päivittäin energiantarve oli kovempi kuin syöty määrä, miinuksella n.4500kcal pyöreästi, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta silloin mä liikuin ihan hullunkiilto silmissä. Söin toki silloin 700-800kcal päivässä, se oli hirveesti jo mulle.
Tuosta se sit lähti pikkuhiljaa siihen karkkipäivän ahmimiseen, josta sitte lähti oksennuskierre käyntiin. Sitten alko paastot, oksentelu ja hullu liikunta taas. Vaikka kuumetta oli, silti oli päästävä lenkille tai salille. Ruoka määräs(ja määrää edelleen) täysin mun elämän. Nyt takana tosi pitkä ahmimisjakso, ilman oksentamista suurimmaksi osaksi, ei juuri lainkaan liikuntaa, joten kilotkin on jäänyt. Tämä on ollut ehkä rankin jakso koskaan. Monesti kaverin kanssa puhuttiin lihoamisesta, että eikö ne lihoavat ihmiset huomaa sitä ennen ku on liian myöhä, mutta totesin itse tän syksyn aikana et ei sitä pakosta huomaa. Vaatteet kiristi, mut ei oo voimia tarttua siihen asiaan kiinni & tehdä sen eteen mitää.. Mutta toivottavasti mä opin tästä edes jotain..
Oon niin jumalauta väsynyt tähän touhuun!
Ehkä tämä on kuitenkin edes jonkinlainen merkki siitä, että nyt on mitta täynnä tuokaa & ahmimisia, vaikka tänään ei ns. ahmimista ollutkaan.
Niin hankalalta ku tää tuntuu, niin yksinkertainen asia, jossa oon onnistunut ennenkin. Ennen mulla oli kyllä itsekuria että pudotin 40 kiloa heittämällä, eikä ollut edes vaikeaa. Se tasapainoilukaan ei mitään vaikeaa ole ja mä tiedän sen. Mutta kun edes saisin nämä kilot pois, niin sitä painon pitämistä voi sit vasta alkaa murehtia, ei siitä nyt jo tarvii stressiä ottaa.
Pelkkä ajatus siitä, että ne tämän päivän pastat jää muhun nyt kiinni, saa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun! Toki niin se on joka ruuan kanssa. Söin mä sitten salaattia tai pizzan, molemmissa on yhtä ällöttävä lopputulos.
Matkan varrella on ollu tosi jännä huomata miten tää syömishäiriö on muuttanut kokoajan muotoaan.. Mä oon aika varhaisessa vaiheessa mielestäni jo tiedostanut että mun syöminen ei oo normaalia. Toisaalta siihen meni liian kauan, mutta sit taas toisin ajatellen ei. Joka tapaukses, aluksi se tuntu olevan enemmänkin sellaista et liikunnasta tuli pakkomielle ja kaloreita laskettiin ihan hulluna, jos söin edes yhden pienen karkin, oli se lähdettävä kuluttamaan juoksulenkille. Ruoka ei saanu sisältää minkäänlaista rasvaa, ei sitten ollenkaan... Siitä sitten lähti aterian skippaamiset, mutta jos söinkin skipatuksi tarkoitetun aterian, niin sekin oli kulutettava, vähintäänkin se. Katoin joskus Kiloklubin sivuilla että paljonko saan energiaa päiväs ja paljonko sitä kulutan, ne nyt on suuntaa antavia arvioita.. Tavallisesti päivittäin energiantarve oli kovempi kuin syöty määrä, miinuksella n.4500kcal pyöreästi, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta silloin mä liikuin ihan hullunkiilto silmissä. Söin toki silloin 700-800kcal päivässä, se oli hirveesti jo mulle.
Tuosta se sit lähti pikkuhiljaa siihen karkkipäivän ahmimiseen, josta sitte lähti oksennuskierre käyntiin. Sitten alko paastot, oksentelu ja hullu liikunta taas. Vaikka kuumetta oli, silti oli päästävä lenkille tai salille. Ruoka määräs(ja määrää edelleen) täysin mun elämän. Nyt takana tosi pitkä ahmimisjakso, ilman oksentamista suurimmaksi osaksi, ei juuri lainkaan liikuntaa, joten kilotkin on jäänyt. Tämä on ollut ehkä rankin jakso koskaan. Monesti kaverin kanssa puhuttiin lihoamisesta, että eikö ne lihoavat ihmiset huomaa sitä ennen ku on liian myöhä, mutta totesin itse tän syksyn aikana et ei sitä pakosta huomaa. Vaatteet kiristi, mut ei oo voimia tarttua siihen asiaan kiinni & tehdä sen eteen mitää.. Mutta toivottavasti mä opin tästä edes jotain..
Oon niin jumalauta väsynyt tähän touhuun!
Tänään heräsin ihan kuin eri ihmisenä, fyysisesti. Olisinpa voinutki herätä henkisesti eri ihmisenä. Mikäs sen ihanampaa kuin että saisi herätä ja ongelmat olisi poissa? Vaikka toisaalta, jos kaikki ongelma lähtis pois, niin mitä sitten murehtis? Jälleen kerran näin yöllä unta siitä, kuinka olin hoikka, mulla oli paljon välittäviä ihmisiä ympärillä ja kaikki hyväksy mut. Sellaisesta unesta on aika kova paikka herätä todellisuuteen.. Mahduin unes mun vanhoihin vaatteisiin, nyt ne toppaa reisiin, eikä siitä kirveelläkään ylemmäs mene. Maksaisin ihan mitä vain, ihan niin paljon ku pyydetään, et saisin sen kroppani takaisin, mikä mulla oli vuosi sitten. Vaikka tiedän, etten olisi yhtään sen tyytyväisempi kuin nytkään siihen vartaloon.. Tai ei sitä koskaan tiedä..?
Tarkoitus olis nyt jälleen kerran koittaa tästä saada nyt painoa alas, jos tänään se onnistuisi. En ota mitään paineita, en ajattele asiaa sen enempää, yritän keksiä mahdollisimman paljon tekemistä ja välttää niitä aikoja kun muu perhe syö. Lenkille tai salille en tänään kyllä mene, kun tuo vatsa on vielä sen verran kummallinen. Saan kyllä ihan kivasti hyötyliikuntaa tuosta hevosten hoidosta, vaikka ei se riitä..
Btw, muksut tulee meille tänään.. Huoh.. Järki taas lähtee, kun ei uskota mitä sanotaan ja kaikki jätetään ku paska perseestä. Välillä tulee niitä aikoja, et mitähän helvettiä mäkin oon ajatellu ku ryhdyin tähän niin nuorena. Rustailen joku kerta lisää asiasta, nyt on riennettävä tallihommiin!
torstai 9. helmikuuta 2012
Väsynyt, voimaton.
Oon niin loppu nyt, oikeesti. Tämä päivä on yhtä vuoristorataa, en keksinyt muutakaan ku istua koneelle ja alkaa rustata tänne tekstiä.
Ahmittu on taas koko päivän, luettu muiden blogeja ja yritetty etsiä jotain sielunkumppania, et sais huomata ettei ole yksin. Nyt vain tuli se välipysäkki, missä pitöäis miettiä jatkaako vai yrittääkö. Mun voimat on niin lopussa tämän paskan kanssa, en jaksa laittaa edes itelleni enää vastaan, annan kaikessa periksi niin äkkiä. Mitä väliä millään enää on??! Ennen mä pystyin pudottaan painoo kerrasta, ei ollu niitä huomisia, se oli kerrasta selvä. Nyt tuntuu et joku mun alitajunnas tai jossain laittaa hanttiin. Mä inhoan itteeni, en pysty kattoo edes peiliin kunnolla. Haluan olla taas se ihminen jolla ulkosin puolin kaikki kunnossa. Tekis mieli ottaa sakset käteen ja alkaa leikkeleen irti näitä läskejä tai mennä juokseen ja juosta niin kauan et taju lähtee. Voi kunpa joku vetäis nyrkillä päin näköö, jos sit vaikka joku paikka pääkopas menis ruotuun. Mun on tarkoitus ehkä kärsiä..
Oon ollu taas koko päivän "yksin", on mulla ollu ympärillä ihmisiä, mut mä kaipaisin niin jonkun halausta edes. Tuntuu et tää avioliittoki varman kaatu hyvin pian, kun mä vain tiuskin ja huudan, kun kaikki turhautttaa ja toinen ei sit koske ym. Mä kyllä ite raivoon siitä et "älä vittu koske" tai "mitä sä oikein vahtaat", niin ei sekään oo mukavaa. En mä ajattele asiaa kuitenkaan sen enempää, kun ei oo voimia. Mut haluaisin takaisin sen ajan, kun mustakin tuntui oikeesti hyvältä, tiesin miltä tuntuu olla rakastunu. Nyt ei tunnu jäävän aikaa mihinkään muuhun ku omien henk.kohtasien ongelmien kans pyöriminen. Haluaisin vain painaa pääni mieheni syliin ja olla vain, olla kaikessa rauhassa ja unohtaa muut asiat, ei sellasta aikaa enää ole vaikka oon yrittäny järjestää.. Mä kaipaan hellyyttä ja huomiota, ei sen tarvi olla ku edes halaus.
Mä en kyllä haluaisi mistään hinnasta luopua tästä suhteesta, ei mun elämäs ole ollut, eikä tuu oleen ketään vastaavaa. Mä kuitenkin voin puhua melkein kaikesta ja oleen oma itteni. Oon niin kyllästyny niihin "kakaroihin", jotka vain ryyppää ja riehuu joka viikonloppu. Nyt mun ei tarvi pelätä sitä, et löydän mieheni jonku toisen kans kotoani tai että kuulen että kenen kans se makas sillon ja sillon. Mua on petetty ihan liikaa edellisissä suhteissa ja toivottavasti en joudu kokemaan enää sitä koskaan. Se vei mun viimeisetkin itsetuntoni rippeet silloin.. Jos nyt jostain syystä tapahtuis niin että kokisin vielä jotain niin kamalaa nykyisenkin kanssa, niin en enää koskaan luottais yhteenkään mieheen, en kehenkään. Mut olis silloin petetty niin pahasti ku vain voi kukaan ketään pettää. Ei olisi ketään kehen luottaa. Ei ketään.
En mä pysty luottaan ihmisiin, tiedän et jokainen puhuu paskaa selän takana, varmasti. Se on toisaalta niin väärin, vaikka teen sitä itekki, mutta sellasista ihmisistä, joista en välitä niin kovasti. Vaikka mulla ystäviä on ja kavereita, en mä silti tunne et voin olla TÄYSIN rehellinen kellekään, aina jätän jotain kertomatta, koska pelkään et mut hylätään lopunkin, koska en oo sellainen ku halutaan. Tekis mieli toisaalta kertoo joskus ihan täysin rehellisesti kaikki miltä musta tuntuu, ne kyllä ajattelis et oon ihan outo ja sekasin. Ykski sano joskus mulle et "syö niitä lääkkeitäs, ku tuntuu että oot niin vitun sekasin, ehkä sä niillä paranet!" Ei se ollu mukavasti sanottu...
Oon useesti huomannu, ettei mua kukaan edes kuuntele, koska kaikki asiat joista puhun, niin kukaan ei niitä muista edes seuraavalla kertaa. Se on kyllä ollu törkeyden huippu, kun kerran soitin itku kurkus yhdelle ystävälle ja meinasin sitten avautua edes sille, kokeilin ensin tikulla jäätä ja aloitin varovasti kyselemällä mitä sille kuuluu. Se puhu hyvän aikaa omista asioista, sitten alko höpöttämään jotain niin turhaa, ihan tyhjänpäivästä, verrattavis säästä puhumiseen, ja kun yritin kertoa omasta päivästä, niin tuli vain tylyjä vastauksia. Sen jälkeen en hirveesti oo edes uskaltanu puhua kellekkään, koska pelkään et mut tyrmätään. On vaikeeta edes kirjoittaa, en osaa käsitellä näitä asioita vissiin edes. Tai en uskalla tuoda niitä julki. En tiedä... Mut yleensä nämä kaikki yhteydenpidotkin menee niin että mä olen se joka soittelee, toki omasta halusta, mut kaikki olettaaki jo vissiin et kyllä mä soitan. Mä saatan soittaa ihan vaikka silläkin, että oon puolituntia hiljaa. Se et tiedän et mulla on joku sielä langan päässä helpottaa. Jokasessa tämmöses puhelus on melkein kyllä ollu tarkotus avautuakkin, mutta en vain uskalla.
Kannan hirveetä taakkaa sisälläni, en vain tiedä miten saisin sen kaiken sanoiksi ja mistä lähtisin sitä purkamaan.. Toki tää blogihommaki on ihan uutta mulle vielä, ehkä mä sit pelkään jotain.. En pysty asioista edes puhua kenenkää ammattiauttajan kans, koska tunnen et ne on liian ahdistavia aiheita.. Mun elämäs on tapahtunut mulle ihan liikaa, aivan liikaa.. Äidin & isän ikuinen tappelu, isän juominen, vanhempien lyöminen, isän haukkuminen, koulukiusaaminen vuosien ajan, äidin itsariyritykset(joissa molemmissa mä olin se, joka sattu tuleen viimehetkellä paikanpäälle ja pelastaan sen hengen), vanhemmille oon ollut pelkkä pettymys ja virhe, ovat sen mulle sanoneetkin, raiskaus, itsarin yritykset, poikaystävän pahoinpiteleminen, vaikea masennus ja syömishäiriö, pettäminen.. liikaa.. ihan liikaa.. Ehkä nyt niitä on edes helpompi lähteä purkamaan, kun ne sain suurinpiirtein listattua.. Toivottavasti. Ehkä saan kerättyä nämä sirpaleet ja yrittää liimata niitä jotenkin toisiinsa, sitä on vaikee sanoa kuinka kauan kasassa pysyy.
Nyt pakko mennä jo nukkumaan, kello alkaa olla jo pian yli puolenyön, aamulla aikanen herätys.. En kyllä saa nukuttuakaan, mut ihan sama..
Ahmittu on taas koko päivän, luettu muiden blogeja ja yritetty etsiä jotain sielunkumppania, et sais huomata ettei ole yksin. Nyt vain tuli se välipysäkki, missä pitöäis miettiä jatkaako vai yrittääkö. Mun voimat on niin lopussa tämän paskan kanssa, en jaksa laittaa edes itelleni enää vastaan, annan kaikessa periksi niin äkkiä. Mitä väliä millään enää on??! Ennen mä pystyin pudottaan painoo kerrasta, ei ollu niitä huomisia, se oli kerrasta selvä. Nyt tuntuu et joku mun alitajunnas tai jossain laittaa hanttiin. Mä inhoan itteeni, en pysty kattoo edes peiliin kunnolla. Haluan olla taas se ihminen jolla ulkosin puolin kaikki kunnossa. Tekis mieli ottaa sakset käteen ja alkaa leikkeleen irti näitä läskejä tai mennä juokseen ja juosta niin kauan et taju lähtee. Voi kunpa joku vetäis nyrkillä päin näköö, jos sit vaikka joku paikka pääkopas menis ruotuun. Mun on tarkoitus ehkä kärsiä..
Oon ollu taas koko päivän "yksin", on mulla ollu ympärillä ihmisiä, mut mä kaipaisin niin jonkun halausta edes. Tuntuu et tää avioliittoki varman kaatu hyvin pian, kun mä vain tiuskin ja huudan, kun kaikki turhautttaa ja toinen ei sit koske ym. Mä kyllä ite raivoon siitä et "älä vittu koske" tai "mitä sä oikein vahtaat", niin ei sekään oo mukavaa. En mä ajattele asiaa kuitenkaan sen enempää, kun ei oo voimia. Mut haluaisin takaisin sen ajan, kun mustakin tuntui oikeesti hyvältä, tiesin miltä tuntuu olla rakastunu. Nyt ei tunnu jäävän aikaa mihinkään muuhun ku omien henk.kohtasien ongelmien kans pyöriminen. Haluaisin vain painaa pääni mieheni syliin ja olla vain, olla kaikessa rauhassa ja unohtaa muut asiat, ei sellasta aikaa enää ole vaikka oon yrittäny järjestää.. Mä kaipaan hellyyttä ja huomiota, ei sen tarvi olla ku edes halaus.
Mä en kyllä haluaisi mistään hinnasta luopua tästä suhteesta, ei mun elämäs ole ollut, eikä tuu oleen ketään vastaavaa. Mä kuitenkin voin puhua melkein kaikesta ja oleen oma itteni. Oon niin kyllästyny niihin "kakaroihin", jotka vain ryyppää ja riehuu joka viikonloppu. Nyt mun ei tarvi pelätä sitä, et löydän mieheni jonku toisen kans kotoani tai että kuulen että kenen kans se makas sillon ja sillon. Mua on petetty ihan liikaa edellisissä suhteissa ja toivottavasti en joudu kokemaan enää sitä koskaan. Se vei mun viimeisetkin itsetuntoni rippeet silloin.. Jos nyt jostain syystä tapahtuis niin että kokisin vielä jotain niin kamalaa nykyisenkin kanssa, niin en enää koskaan luottais yhteenkään mieheen, en kehenkään. Mut olis silloin petetty niin pahasti ku vain voi kukaan ketään pettää. Ei olisi ketään kehen luottaa. Ei ketään.
En mä pysty luottaan ihmisiin, tiedän et jokainen puhuu paskaa selän takana, varmasti. Se on toisaalta niin väärin, vaikka teen sitä itekki, mutta sellasista ihmisistä, joista en välitä niin kovasti. Vaikka mulla ystäviä on ja kavereita, en mä silti tunne et voin olla TÄYSIN rehellinen kellekään, aina jätän jotain kertomatta, koska pelkään et mut hylätään lopunkin, koska en oo sellainen ku halutaan. Tekis mieli toisaalta kertoo joskus ihan täysin rehellisesti kaikki miltä musta tuntuu, ne kyllä ajattelis et oon ihan outo ja sekasin. Ykski sano joskus mulle et "syö niitä lääkkeitäs, ku tuntuu että oot niin vitun sekasin, ehkä sä niillä paranet!" Ei se ollu mukavasti sanottu...
Oon useesti huomannu, ettei mua kukaan edes kuuntele, koska kaikki asiat joista puhun, niin kukaan ei niitä muista edes seuraavalla kertaa. Se on kyllä ollu törkeyden huippu, kun kerran soitin itku kurkus yhdelle ystävälle ja meinasin sitten avautua edes sille, kokeilin ensin tikulla jäätä ja aloitin varovasti kyselemällä mitä sille kuuluu. Se puhu hyvän aikaa omista asioista, sitten alko höpöttämään jotain niin turhaa, ihan tyhjänpäivästä, verrattavis säästä puhumiseen, ja kun yritin kertoa omasta päivästä, niin tuli vain tylyjä vastauksia. Sen jälkeen en hirveesti oo edes uskaltanu puhua kellekkään, koska pelkään et mut tyrmätään. On vaikeeta edes kirjoittaa, en osaa käsitellä näitä asioita vissiin edes. Tai en uskalla tuoda niitä julki. En tiedä... Mut yleensä nämä kaikki yhteydenpidotkin menee niin että mä olen se joka soittelee, toki omasta halusta, mut kaikki olettaaki jo vissiin et kyllä mä soitan. Mä saatan soittaa ihan vaikka silläkin, että oon puolituntia hiljaa. Se et tiedän et mulla on joku sielä langan päässä helpottaa. Jokasessa tämmöses puhelus on melkein kyllä ollu tarkotus avautuakkin, mutta en vain uskalla.
Kannan hirveetä taakkaa sisälläni, en vain tiedä miten saisin sen kaiken sanoiksi ja mistä lähtisin sitä purkamaan.. Toki tää blogihommaki on ihan uutta mulle vielä, ehkä mä sit pelkään jotain.. En pysty asioista edes puhua kenenkää ammattiauttajan kans, koska tunnen et ne on liian ahdistavia aiheita.. Mun elämäs on tapahtunut mulle ihan liikaa, aivan liikaa.. Äidin & isän ikuinen tappelu, isän juominen, vanhempien lyöminen, isän haukkuminen, koulukiusaaminen vuosien ajan, äidin itsariyritykset(joissa molemmissa mä olin se, joka sattu tuleen viimehetkellä paikanpäälle ja pelastaan sen hengen), vanhemmille oon ollut pelkkä pettymys ja virhe, ovat sen mulle sanoneetkin, raiskaus, itsarin yritykset, poikaystävän pahoinpiteleminen, vaikea masennus ja syömishäiriö, pettäminen.. liikaa.. ihan liikaa.. Ehkä nyt niitä on edes helpompi lähteä purkamaan, kun ne sain suurinpiirtein listattua.. Toivottavasti. Ehkä saan kerättyä nämä sirpaleet ja yrittää liimata niitä jotenkin toisiinsa, sitä on vaikee sanoa kuinka kauan kasassa pysyy.
Nyt pakko mennä jo nukkumaan, kello alkaa olla jo pian yli puolenyön, aamulla aikanen herätys.. En kyllä saa nukuttuakaan, mut ihan sama..
Huoh..
Ihan uskomatonta. Mä pilasin taas kaiken. Meni muuten taas hyvin, mut töissä jälleen kerran menin syömään.. En toki paljoa ja vain kaurapuuroa, mutta ei sitä pitäny syödä. Oon niin väsyny oikeesti tähän pelleilyyn. Kotiin ku pääsin niin johan syötiin kaks kanapatonkia, kaloreita päälle 500/ patonki, et kiva kiva. Nyt väsyttää, tekis mieli mennä nukkumaan. Voisin nukkua kyllä oikeesti loppuelämäni, ei tämä tästä muutu enää. Mun tyhmäs mieles kävi vielä sekin, et jos teen täytekakun... Mitähän mä silläkin sitten tekisin? Kädet sinertää, kylmä on koko ajan.. Kaikki tuntuis taas maistuvan, kävin hakemas fanipalojakin pari pussia, ison mökö(karkki)pussin, tuutteja ja jotain riisisuklaata.. Toivoisin etten koskis niihin, mutta niin ei tuu käymään, luultavasti ne on syöty alta aika yksikön, vielä päälle jotain. Päivä 1 oli eilen, mut tänään ei kyllä toista päivää tullut. Huomenna, (hahahah) niin huomenna uusiksi..
Ajatukset on ihan hukassa, eikä kulje lainkaan..
Salille oli tarkoitus mennä, soitin sinne, että en oo tulossa, kun pitää olla töis.. Ja pah, valehtelen minkä kerkeen..On niin syyllinen olo tästä kaikesta! Tämä alkaa jo olla aivan typerää, miksi mä varailen tunteja ja maksan salin jäsenyydestä, kun en kerta käy?! Ite tässä eniten menetän. tää taitaa olla sitä kuntoilua, kun on salikortti lompsassa, eikä sillä sit muuta teekkään.
Mulle soitettiin tänään töistä, joita hain.. Saisin mennä työhaastatteluun tiistaina. Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen oli, että mitä puen päälleni ettei ne naura mulle? Sit kun haastattelu on vielä äidin työpaikalla, niin sielä on viissataa silmäparia kyyläämässä mua. Mua niin ärsyttää se, kun ihmiset on niin kiinnostuneita toisten asioista, juoruaa ym. Juttelin kaverin kanssa ko. työpaikasta ja kuulemma joku määräaikanen soppari, alta 30h/viikko tunteja, joten saattaa olla ihan turha reissu edes mennä haastatteluun. Mut siihen nyt on vielä aikaa, onneksi..
Aloin siinä sivussa miettiin et mitä sitä elämällään tekis; meniskö kouluun vai oppisopimuksella johonkin, kun ei tämä kokin tutkinto houkuta lainkaan enää kun en alani töitä halua tehdä sen takia, koska joudun sen ruuan kanssa olemaan tekemisissä päivittäin sit.. Se on liikaa mulle vielä tässä vaiheessa. Haluaisin toisaalta parturiksi, tehdä jotain siistiä sisähommaa, mutta niitäkin kun täällä on liikaa ja joka nurkalla. Eikä mulla kyllä toisin ajatellen ole varaa nyt lähtee opiskeleen, kun asuntolainaa ei opintotuella makseta.
Töissä oli tänään puhetta työkaverin kans sen jostain perheenjäsenestä, jolla on syömishäiriö myös. Mulla kävi mielessä, et pitäiskö mun sanoa vain sieläkin, mikä mun tilanne syömisen kanssa on, ehkä sit kun nekin tietoisia siitä olis ei tulis niitä ahmimisia sielä.. Ne on kyllä aivan mahtavia ihmisiä sielä, saadaan nauraa vedet silmissä, saan siitä sen tunteen, et kaikki olis normaalia ja ennen kaikkea mä olisin normaali. En sit tiedä kannattaako mun olla rehellinen ja sanoa oikeasti kuinka asiat on? En mä kuitenkaan sitä halua, et ihmiset alkaa säälimään ja taputtelee selkään. Kyllä toi töihin palaaminen toisaalta kannatti, saa edes hetkeksi muuta ajateltavaa, vaikka töissäkin pyörii kaikki asiat mielessä, mutta voittaa se sen aina, jos kuvitellaan et kotona yksin olisin. Hulluksi mä tulisin.
Alkaa jo niin lujaa lyömään tyhjää koko homma, et taidanpa lopetella.
Ajatukset on ihan hukassa, eikä kulje lainkaan..
Salille oli tarkoitus mennä, soitin sinne, että en oo tulossa, kun pitää olla töis.. Ja pah, valehtelen minkä kerkeen..On niin syyllinen olo tästä kaikesta! Tämä alkaa jo olla aivan typerää, miksi mä varailen tunteja ja maksan salin jäsenyydestä, kun en kerta käy?! Ite tässä eniten menetän. tää taitaa olla sitä kuntoilua, kun on salikortti lompsassa, eikä sillä sit muuta teekkään.
Mulle soitettiin tänään töistä, joita hain.. Saisin mennä työhaastatteluun tiistaina. Ensimmäinen ajatus mikä tuli mieleen oli, että mitä puen päälleni ettei ne naura mulle? Sit kun haastattelu on vielä äidin työpaikalla, niin sielä on viissataa silmäparia kyyläämässä mua. Mua niin ärsyttää se, kun ihmiset on niin kiinnostuneita toisten asioista, juoruaa ym. Juttelin kaverin kanssa ko. työpaikasta ja kuulemma joku määräaikanen soppari, alta 30h/viikko tunteja, joten saattaa olla ihan turha reissu edes mennä haastatteluun. Mut siihen nyt on vielä aikaa, onneksi..
Aloin siinä sivussa miettiin et mitä sitä elämällään tekis; meniskö kouluun vai oppisopimuksella johonkin, kun ei tämä kokin tutkinto houkuta lainkaan enää kun en alani töitä halua tehdä sen takia, koska joudun sen ruuan kanssa olemaan tekemisissä päivittäin sit.. Se on liikaa mulle vielä tässä vaiheessa. Haluaisin toisaalta parturiksi, tehdä jotain siistiä sisähommaa, mutta niitäkin kun täällä on liikaa ja joka nurkalla. Eikä mulla kyllä toisin ajatellen ole varaa nyt lähtee opiskeleen, kun asuntolainaa ei opintotuella makseta.
Töissä oli tänään puhetta työkaverin kans sen jostain perheenjäsenestä, jolla on syömishäiriö myös. Mulla kävi mielessä, et pitäiskö mun sanoa vain sieläkin, mikä mun tilanne syömisen kanssa on, ehkä sit kun nekin tietoisia siitä olis ei tulis niitä ahmimisia sielä.. Ne on kyllä aivan mahtavia ihmisiä sielä, saadaan nauraa vedet silmissä, saan siitä sen tunteen, et kaikki olis normaalia ja ennen kaikkea mä olisin normaali. En sit tiedä kannattaako mun olla rehellinen ja sanoa oikeasti kuinka asiat on? En mä kuitenkaan sitä halua, et ihmiset alkaa säälimään ja taputtelee selkään. Kyllä toi töihin palaaminen toisaalta kannatti, saa edes hetkeksi muuta ajateltavaa, vaikka töissäkin pyörii kaikki asiat mielessä, mutta voittaa se sen aina, jos kuvitellaan et kotona yksin olisin. Hulluksi mä tulisin.
Alkaa jo niin lujaa lyömään tyhjää koko homma, et taidanpa lopetella.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
..päivä 1?
Tänään on ollu ihan ok päivä kaikinpuolin.. Aamulla nukuin turhan myöhään, mutta aikaa jäi kuitenki ihan kivasti ennenku töihin piti. Mä niin nautin oikeesti ku aurinko paisto ja oli niin ihana ilma! Se toiki lisäpotkua tähän päivään, huvitti pihallaki tehdä hommia. Siivota en ehtiny, kun sit ajattelin et meen kävellen töihin, saan samalla nauttia ilmasta.
Se on mulle jollainlailla terapeuttista, kun ei tarvii ajatella mitään; laittaa musat soimaat ja antaa mennä. Urheiluhan aina auttaa.. Mut eniten mun on ikävä sitä kun hiki lentää kunnolla ja tuntuu et joka raaja huutaa apua. Se saa sen tunteen, et "hei, nyt mä onnistuin". Täytyy varmaan mennä huomenna vähän palautteleen tuota lihaskuntoa, kun on pian viikko jo taas taukoa. Tahti pitää pitää kovana. Oon ajatellu et 15 kiloo lähtee 8 viikos, ekalle viikolle tavoitteena -5kg(paljon se on, mut ei mahdotonta!) ja sit -2kg/ viikko. Mikään ei oo mahdotonta mulle, kun otan sen pääni. Mä tiedän kyllä että pystyn noihin lukemiin, ehkä parempiinkin- kokeillaan!
Mä oon kyllä ihan oikeesti positiivisesti yllättynyt tähän päivään; mä en oo ahminu mitään! Toki vielä en uskalla ajatella mitään välierävoittoa, koska on täs vielä aikaa. Mut olo muuten on aika tyhjä, hieman kiukkunenkin.. Tuntuu et pikkuasiatki ottaa päähän ja turhauttaa. En mä ennen tällänen ollu.. Auttais varmaan jos söis jotain taas tälle päivälle... Ei tämä syömättömyyskään terveellistä ole, mut minkäs teet kun et osaa.
En hirveeti oo ehtiny psyykata itteeni tänään, muuta ku luomalla niitä tavoite kuvia mieleeni, joihin mä aion päästä. Kyllä mä nyt jo oon melkein päivän lähempänä sitä taas!
Joko olis se päivä 1? :)
Se on mulle jollainlailla terapeuttista, kun ei tarvii ajatella mitään; laittaa musat soimaat ja antaa mennä. Urheiluhan aina auttaa.. Mut eniten mun on ikävä sitä kun hiki lentää kunnolla ja tuntuu et joka raaja huutaa apua. Se saa sen tunteen, et "hei, nyt mä onnistuin". Täytyy varmaan mennä huomenna vähän palautteleen tuota lihaskuntoa, kun on pian viikko jo taas taukoa. Tahti pitää pitää kovana. Oon ajatellu et 15 kiloo lähtee 8 viikos, ekalle viikolle tavoitteena -5kg(paljon se on, mut ei mahdotonta!) ja sit -2kg/ viikko. Mikään ei oo mahdotonta mulle, kun otan sen pääni. Mä tiedän kyllä että pystyn noihin lukemiin, ehkä parempiinkin- kokeillaan!
Mä oon kyllä ihan oikeesti positiivisesti yllättynyt tähän päivään; mä en oo ahminu mitään! Toki vielä en uskalla ajatella mitään välierävoittoa, koska on täs vielä aikaa. Mut olo muuten on aika tyhjä, hieman kiukkunenkin.. Tuntuu et pikkuasiatki ottaa päähän ja turhauttaa. En mä ennen tällänen ollu.. Auttais varmaan jos söis jotain taas tälle päivälle... Ei tämä syömättömyyskään terveellistä ole, mut minkäs teet kun et osaa.
En hirveeti oo ehtiny psyykata itteeni tänään, muuta ku luomalla niitä tavoite kuvia mieleeni, joihin mä aion päästä. Kyllä mä nyt jo oon melkein päivän lähempänä sitä taas!
Joko olis se päivä 1? :)
Normipäivä?
Eilistä:
Aamu oli ihan ok, mut töis sit taas jotain tapahtu.. Mentiin syömään ja olin ajatellu etten syö, mut kattelin salaattipöytää siihen malliin et "eikai haittaa jos mä vähäsen otan?". Haittas se sit kuitenkin, kasasin ison läjän sitä salaattia ja otin siinä leivän, toisen, kolmannen.. Jälkkäriäki piti syödä, vaikkei ollu edes hyvää. Söin siinä sit heti kolme kulhollista.. Siinä kahvia juodessa päätin vielä hakea muutaman keksin ja tein vielä leivän, kun se ruisleipä haisi niin hyvältä.. Siinä se oli sit valmiina taas mun oravanpyörä.. Muut kun laitto lounaspöytää pois, niin mun oli pakko napsia vielä ties mitä suuhun, meni lounaalla olleita kalapuikkoja, keksiä, leipä, kermavaahtoa.. Mitä järkeä on syödä sitä salassa hotkimalla, olis vain ollut tyytyväinen siihen mitä söi ja nauttinu siitä.. Tuntu et vois syödä kaiken mikä eteen tulee, ja niin melkein teinkin.. Lopun varmaan kukin voi arvata..
Kotiin ku pääsin oli mieles vain ne keksipaketit, jotka olin saanu huijattua kotiin sillä, että sanoin meille tulevan vieraita.. Sithän se paljastu, mutta keksit oli pakko syödä pois. Popsin siinä ohimennen 2 pakettia keksiä ja join kahvia pannullisen, maha oli jo räjähtämispistees, mutta oli saatava sielä muroja, kaurapuusoa, leipää ja taas kaikke amitä kaapis oli. Sain sen turvakuplani ympärilleni nyt, vaikka olo oli toivoton.
Mun "terveyskonsultti" soitti mulle, se oli maanantaina nähnyt ettei kaikki oo ok ja kysy sit mikä mättää. Yritin sit sille selittää kaikkia niitä asioita mitä mieles liikku just sillon, sain nyt edes hitusen sanottua, vaikka suurinosa ei just sillon tullu mieleen. Mieli alkaa olla niin sekasin, ettei muista enää yhtään mistään mitään, enkä enää tunne itteeni ollenkaan. Se sit neuvo mua pitään kiinni niistä asioista jotka saa mut hyvälle tuulelle ja kehumaan itteeni, mutta mitä ne asiat on? Sen kun tietäisin...
Kello lähenee jo yheksää ja oon niin täynnä ruokaa, että hengityskin tuntuu vaikeelta. Maha näyttää siltä, et odotan lasta- tosi kiva.. Ei tämä ole kivaa, ei todellakaan. Kaikki mitä suuhuni laitan pidentää tätä mun matkaani tavoitteeseen.. Mulla siis on tavoitteena saada nämä syksyn tuomat kilot (15kg, aika paljon..eikö?) pois ja sit vetää treenit niin täysillä, että oon vielä yhtä hyvässä kunnossamitä oon ollutkin.Painon tulee olla alle 60, miel. siinä jossain 53-55, mutta tavoitteena toi 60 nyt alkuun vaikke se ei oo hyvä luku.. Mut parempi kun tää. Mun täytyis vain saada haudattua menneet ja jatkaa eteenpäin, menneeseen en voi enää vaikuttaa, mut tulevaisuudesta saan tehtyä ihan sitä mitä oikeasti haluan. En vain pääse irti millään, en sit millään. Kilot tuli takasi ku halusin paeta sinne mun turvakuplaani, jonka saan ympärille, ku oon syöny..Se ei oo kyllä todellakaan hyvä paikka toisaalta koska sit tulee se kaikki epätoivo ja tuska.. Se oli pelkkää syömistä koko sen ajan, olin niin turvoksissakin, en jaksanu mitää tehdä, nukkua vain. Se on sellanen tunne, että vois verrata sitä kunnon känniin; kaikki unohtuu, murheita ei enää edes muista. Onneks en läträä viinan kanssa, vaikka toisaalta, se ei olis tuonu näitä kiloja ehkä.. Musta vain tuntuu et mä oon kadottanut reilun puolisen vuotta ihan täysin, kun oon telkeytyny kotiin seinien sisälle, en kehtaa edes kavereille näyttäytyä, kaupas käydä tai mitään muutakaan.. Salille just ja just kehtaa mennä. Vanhempien työ välttelen viimeseen asti menemistä, äiti on niin kova arvostelemaan. Mä en oo ollu missään ruumiin muodos hyvä, niin jatkais se sitä taas, nyt vain sanat sattuu enemmän. Tuntuu ettei se tajua sitä seikkaa, että mua kiusattiin ala-asteella ja yläasteen alus lihavuudesta.. Isä ei niin jaksa piitata, mut sit taas raivoo muista asioista. Mut tuntuu et kaikki nauraa mulle jotenkin. Nyt kun mietin elämääni, niin mulla ei oo oikeestaan mitään... Tai on, oma talo, mies, hevosia, ystäviä(?), mutta ei silti ole mitään...
Syöminen ja minäkuva pyörii pääs koko päivän, joka päivä. Ei siitä pääse mihinkää. Peiliin en halua kattoa, mut pakko se joskus on. Sieltä kattoo joku ihan outo, joku ruma ja läski. Hyi hel*****!! Siis mikäänei ällötä niin paljon ku mä itteeni. Se vaikuttaa niin paljon sit taas mun muuhunkin elämääni; suhteeseen ja arki-päiviin. Mä toki tiedän, et on mun oma vika et oon täs jamas ja ite pystyn tämän muutaa, mut oon jo reilun puolivuotta hokenu "huomenna"-sanaa, eikä sitä huomista oo tullu. Oon kyseenalaistanu motivaationi ja uskoni itteen täysin. Miksi uskoa, kun en edes tiedä kuka oon? Jälleen kerran mä yritän huomenna, nyt onnistuen.. Kaikki se hokeminen ja turhat lupaukset saa nyt loppua. Mikään ei ole sen arvoista, et pilaan elämäni. Se on pilattu jo liian monta kertaa. Mä oon nyt niin vihainen! Mä keksin keinot, uskon itteeni ja haluan onnistua.
Ehkä mä sitten olen parempi ihminen....?
Aamu oli ihan ok, mut töis sit taas jotain tapahtu.. Mentiin syömään ja olin ajatellu etten syö, mut kattelin salaattipöytää siihen malliin et "eikai haittaa jos mä vähäsen otan?". Haittas se sit kuitenkin, kasasin ison läjän sitä salaattia ja otin siinä leivän, toisen, kolmannen.. Jälkkäriäki piti syödä, vaikkei ollu edes hyvää. Söin siinä sit heti kolme kulhollista.. Siinä kahvia juodessa päätin vielä hakea muutaman keksin ja tein vielä leivän, kun se ruisleipä haisi niin hyvältä.. Siinä se oli sit valmiina taas mun oravanpyörä.. Muut kun laitto lounaspöytää pois, niin mun oli pakko napsia vielä ties mitä suuhun, meni lounaalla olleita kalapuikkoja, keksiä, leipä, kermavaahtoa.. Mitä järkeä on syödä sitä salassa hotkimalla, olis vain ollut tyytyväinen siihen mitä söi ja nauttinu siitä.. Tuntu et vois syödä kaiken mikä eteen tulee, ja niin melkein teinkin.. Lopun varmaan kukin voi arvata..
Kotiin ku pääsin oli mieles vain ne keksipaketit, jotka olin saanu huijattua kotiin sillä, että sanoin meille tulevan vieraita.. Sithän se paljastu, mutta keksit oli pakko syödä pois. Popsin siinä ohimennen 2 pakettia keksiä ja join kahvia pannullisen, maha oli jo räjähtämispistees, mutta oli saatava sielä muroja, kaurapuusoa, leipää ja taas kaikke amitä kaapis oli. Sain sen turvakuplani ympärilleni nyt, vaikka olo oli toivoton.
Mun "terveyskonsultti" soitti mulle, se oli maanantaina nähnyt ettei kaikki oo ok ja kysy sit mikä mättää. Yritin sit sille selittää kaikkia niitä asioita mitä mieles liikku just sillon, sain nyt edes hitusen sanottua, vaikka suurinosa ei just sillon tullu mieleen. Mieli alkaa olla niin sekasin, ettei muista enää yhtään mistään mitään, enkä enää tunne itteeni ollenkaan. Se sit neuvo mua pitään kiinni niistä asioista jotka saa mut hyvälle tuulelle ja kehumaan itteeni, mutta mitä ne asiat on? Sen kun tietäisin...
Kello lähenee jo yheksää ja oon niin täynnä ruokaa, että hengityskin tuntuu vaikeelta. Maha näyttää siltä, et odotan lasta- tosi kiva.. Ei tämä ole kivaa, ei todellakaan. Kaikki mitä suuhuni laitan pidentää tätä mun matkaani tavoitteeseen.. Mulla siis on tavoitteena saada nämä syksyn tuomat kilot (15kg, aika paljon..eikö?) pois ja sit vetää treenit niin täysillä, että oon vielä yhtä hyvässä kunnossamitä oon ollutkin.Painon tulee olla alle 60, miel. siinä jossain 53-55, mutta tavoitteena toi 60 nyt alkuun vaikke se ei oo hyvä luku.. Mut parempi kun tää. Mun täytyis vain saada haudattua menneet ja jatkaa eteenpäin, menneeseen en voi enää vaikuttaa, mut tulevaisuudesta saan tehtyä ihan sitä mitä oikeasti haluan. En vain pääse irti millään, en sit millään. Kilot tuli takasi ku halusin paeta sinne mun turvakuplaani, jonka saan ympärille, ku oon syöny..Se ei oo kyllä todellakaan hyvä paikka toisaalta koska sit tulee se kaikki epätoivo ja tuska.. Se oli pelkkää syömistä koko sen ajan, olin niin turvoksissakin, en jaksanu mitää tehdä, nukkua vain. Se on sellanen tunne, että vois verrata sitä kunnon känniin; kaikki unohtuu, murheita ei enää edes muista. Onneks en läträä viinan kanssa, vaikka toisaalta, se ei olis tuonu näitä kiloja ehkä.. Musta vain tuntuu et mä oon kadottanut reilun puolisen vuotta ihan täysin, kun oon telkeytyny kotiin seinien sisälle, en kehtaa edes kavereille näyttäytyä, kaupas käydä tai mitään muutakaan.. Salille just ja just kehtaa mennä. Vanhempien työ välttelen viimeseen asti menemistä, äiti on niin kova arvostelemaan. Mä en oo ollu missään ruumiin muodos hyvä, niin jatkais se sitä taas, nyt vain sanat sattuu enemmän. Tuntuu ettei se tajua sitä seikkaa, että mua kiusattiin ala-asteella ja yläasteen alus lihavuudesta.. Isä ei niin jaksa piitata, mut sit taas raivoo muista asioista. Mut tuntuu et kaikki nauraa mulle jotenkin. Nyt kun mietin elämääni, niin mulla ei oo oikeestaan mitään... Tai on, oma talo, mies, hevosia, ystäviä(?), mutta ei silti ole mitään...
Syöminen ja minäkuva pyörii pääs koko päivän, joka päivä. Ei siitä pääse mihinkää. Peiliin en halua kattoa, mut pakko se joskus on. Sieltä kattoo joku ihan outo, joku ruma ja läski. Hyi hel*****!! Siis mikäänei ällötä niin paljon ku mä itteeni. Se vaikuttaa niin paljon sit taas mun muuhunkin elämääni; suhteeseen ja arki-päiviin. Mä toki tiedän, et on mun oma vika et oon täs jamas ja ite pystyn tämän muutaa, mut oon jo reilun puolivuotta hokenu "huomenna"-sanaa, eikä sitä huomista oo tullu. Oon kyseenalaistanu motivaationi ja uskoni itteen täysin. Miksi uskoa, kun en edes tiedä kuka oon? Jälleen kerran mä yritän huomenna, nyt onnistuen.. Kaikki se hokeminen ja turhat lupaukset saa nyt loppua. Mikään ei ole sen arvoista, et pilaan elämäni. Se on pilattu jo liian monta kertaa. Mä oon nyt niin vihainen! Mä keksin keinot, uskon itteeni ja haluan onnistua.
Ehkä mä sitten olen parempi ihminen....?
Taustoja
22-vuotias naisen alku. Entinen koulukiusattu, nykyään sairastan vaikeaa masennusta ja syömishäiriötä.
Asun aviomieheni kanssa omassa ok-talossa maalla. Uusioperheessä eletään, mulla ei ole lapsia.
Eläimiä löytyy jokunen, pari hevosta ja koira. Tärkeitä ovat.
Harrastuksiin kuuluu mm. body pump, sh'bam, lenkkeily ja kuntosali.
Huonot välit löytyy vanhempiin, tai oikeastaan etäiset. Ystävät on kultaakin tärkeämpiä, mutta monet jääneet taka-alalle ongelmieni myötä.
Mulla on takana elämäni kovin vuosi, en olis uskonut et tää edes näin voi mennä. Vois sanoa et oon täysin vetäytyny kuoreeni, ennen mä edes olin koko ajan menossa ja piti olla jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Nyt on kaikki toisin, enää en jaksa edes ajatella muita.
Tarkoitus on kirjoittaa blogiin tulevasta laihdutus urakasta, päästä takaisin samoihin mittoihin kuin ennen. Välillä saattaa niitä huonoja aikoja tulla ja tuleekin, mutta yritetään pysyä tiukalla linjalla!
Asun aviomieheni kanssa omassa ok-talossa maalla. Uusioperheessä eletään, mulla ei ole lapsia.
Eläimiä löytyy jokunen, pari hevosta ja koira. Tärkeitä ovat.
Harrastuksiin kuuluu mm. body pump, sh'bam, lenkkeily ja kuntosali.
Huonot välit löytyy vanhempiin, tai oikeastaan etäiset. Ystävät on kultaakin tärkeämpiä, mutta monet jääneet taka-alalle ongelmieni myötä.
Mulla on takana elämäni kovin vuosi, en olis uskonut et tää edes näin voi mennä. Vois sanoa et oon täysin vetäytyny kuoreeni, ennen mä edes olin koko ajan menossa ja piti olla jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Nyt on kaikki toisin, enää en jaksa edes ajatella muita.
Tarkoitus on kirjoittaa blogiin tulevasta laihdutus urakasta, päästä takaisin samoihin mittoihin kuin ennen. Välillä saattaa niitä huonoja aikoja tulla ja tuleekin, mutta yritetään pysyä tiukalla linjalla!
Tilaa:
Kommentit (Atom)